”Odotin isääni, jota en muistanut ollenkaan”
— Isäni Pjotr Jevdokimov oli laivaston upseeri. Joulukuussa 1941 hän lähti suorittamaan sotakomennon tehtävää, emmekä nähneet häntä enää koskaan. Silloin olin yhdeksän kuukauden ikäinen, Leningradin piirityksestä selvinnyt ja Petroskoihin muuttanut Irina Djuževa kertoo.
— Äitini Jekaterina ja isäni sisko Marija kasvattivat minut. He kertoivat paljon isästäni ja minä odotin häntä, vaikka en muistanut häntä ollenkaan. Aina kun ovi aukesi, odotin hänen tulevan sisään, hän jatkaa.
Ensin Irinan äiti sai ilmoituksen miehensä kaatumisesta sodassa, sitten ilmoituksen miehensä katoamisesta. Useita vuosia myöhemmin hän sai tietää, että Pjotr oli elossa ja asui Yhdysvalloissa. Myös Pjotr sai tietää perheensä selvinneen Leningradin piirityksestä. Kun sodan aikana saksalaiset ottivat hänet vangiksi, he kertoivat hänelle, että kaikki perheenjäsenet olivat menehtyneet.
— Toisaalta uutinen isäni elossa olosta oli hyvä, mutta toisaalta surullinen, koska ymmärsin, etten pääsisi näkemään häntä. Rautaesiriippu jakoi silloin sosialistiset ja kapitalistiset valtiot ja rajat niiden välillä oli suljettu, Irina kertoi.
— Isäni kuoli Washingtonissa. Olen käynyt hänen haudallaan kahdesti, kun rajat avattiin. Isäni muistoksi olen kirjoittanut kirjan, joka perustuu arkistoasiakirjoihin, kirjeisiin ja silminnäkijöiden kertomuksiin.
Pjotr Jevdokimov valmistui Pietarin laivastoinstituutista. Hän aloitti palveluksensa Venäjän keisarikunnassa ja jatkoi palvelustaan Neuvostoliiton laivastossa. Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajiston asetuksella hänelle myönnettiin 1. maaliskuuta 1937 Leninin kunniamerkki omistautumisestaan ja sinnikkyydestään pohjoisilla merillä suoritetussa hallituksen antamassa erityisessä tehtävässä.
Pjotr pidätettiin väärien syytteiden perusteella 27. helmikuuta 1938 ja kidutettiin NKVD:n vankilassa nro 3, mutta hän kiisti syyllisyytensä. Hänet vapautettiin 19. helmikuuta 1940, kun hänta vastaan nostettu syyte hylättiin. Hän palveli Itämeren laivastossa Suuren isänmaallisen sodan aikana. Sotakomennon määräyksestä hän osallistui joulukuussa 1941 Hankoniemen varuskunnan evakuointiin turbosähköisellä aluksella Josif Stalin. Miinat räjäyttivät aluksen.
Miehen myöhempi kohtalo osoittautui traagiseksi: hänet vangittiin, häntä pahoinpideltiin ja hän kärsi nälkää saksalaisilla keskitysleireillä. Jevdokimovin sisar Anna Berg, joka oli mennyt naimisiin saksalaisen pankkiirin kanssa ennen vuoden 1917 vallankumousta ja asui Berliinissä, auttoi veljeään vapautumaan.
— Isäni kirjoitti meille kirjeitä Yhdysvalloista ja lähetti minulle lahjoja, jotka olivat suurena apuna äitiyslomallani, Irina sanoo.
Irinan mukaan hänen isänsä ansiosta perhe selvisi Leningradin piirityksestä. Pjotr oli Itämeren laivaston komentohenkilöstön jäsen ja tiesi sodan syttyvän. Hän osti Baltian maista elintarvikkeita varastoon, mikä pelasti myöhemmin hänen perheensä nälkäkuolemasta.
— Sotilaskomentajan vaimona äitini piti lähteä evakkoon sodan alkaessa, mutta hän jäi Leningradiin tätini ja minun, kolmen kuukauden ikäisen tytön kanssa, Irina kertoo.
— Emme kärsineet kovaa nälkää, ja asunto oli lämmin. Heräsin aamulla ja istuuduin tuolille pyöreän uunin viereen. Katselin tulta. Nämä ovat lapsuuden ihania muistoja. Olen pitänyt tulesta koko elämäni ajan, Irina kertoo.
Kun Irinan isän tekemät ruokavarastot loppuivat, hänen äitinsä alkoi myydä vaatteitaan ja korujaan ostaakseen elintarvikkeita. Leipää annettiin korteilla. Kun leipäannos laskettiin 125 grammaan henkilöä kohden, äiti löysi työpaikan maalarina ja putkimiehenä ja alkoi saada työntekijöille tarkoitettua suurempaa leipäannosta. Marija-täti oli iäkäs eikä pystynyt työskentelemään. Hän opetti Irinalle musiikkia ja englantia.
Perhe oli aatelissukuun kuuluva. Ennen sotaa äiti opiskeli aatelistyttöjen oppilaitoksessa ja puhui kolmea kieltä. Täti oli vapaa taiteilija ja kopioi maalauksia Venäläisessä museossa.
He asuivat yhdessä Špalernajakadulla Taurian palatsin ja puiston vastapäätä. Talon vieressä oli koulu ja vesitorni, jota saksalaiset yrittivät jatkuvasti pommittaa. Äiti pelkäsi pommin putoavan heidän taloonsa.
— Aluksi menimme pommisuojaan, mutta sitten totuimme jäämään kotiin. Pommituksen aikana äitini peitti minut ruumiillaan ja rukoili, että jos pommi putoaa taloomme, kuolisimme yhdessä.
Hänen äitinsä muisteli harvoin sotavuosia, ja Irina muistaa vain tapahtumia, jotka tapahtuivat hänen ollessaan yli neljävuotias.
— En muista tunteneeni nälkää, muistan vain tunteneeni pelkoa. Pelon vuoksi ryömin pöydän alle ja vietin siellä paljon aikaa lelujeni kanssa. Mutta voimakkainta pelkoa koin silloin, kun vuonna 1945 Hiroshimaa ja Nagasakia vastaan Yhdysvallat hyökkäsi atomipommilla. Kaikki olivat kauhuissaan siitä, että maamme olisi voinut kokea saman kohtalon. Pelkäsin, että äitini, tätini ja minäkin olisivat voineet kuolla. Olen muistanut tuon pelon koko elämäni ajan. Minulle se oli voimakkaampi kuin piirityksen pelko, Irina sanoo.
Irinan mukaan sodanjälkeiset vuodet olivat myös vaikeita. Hän meni töihin heti koulun päätettyään.
— Kun sain mahdollisuuden ostaa makeisia, Bouchée-leivonnaiset olivat minulle todellinen herkku silloin, ja ne ovat sitä edelleen. Nytkin jääkaapista löytyy aina pari sellaista leivonnaista. Suklaa oli silloin erinomainen. Pidin myös jäätelöstä, Irina sanoo.
Irina piti nuorena lukemisesta. Hän luki paljon kirjoja, joko osti niitä itse tai sai niitä lahjaksi.
— Viimeinen mieheni, Venäjän tiedeakatemian Karjalan tutkimuskeskuksen kielen, kirjallisuuden ja historian tutkimuslaitoksen tutkija Juri Djužev itse kirjoitti kirjoja. Juuri hän auttoi minua kirjoittamaan kirjan isästäni.
— Kukaan perheestäni ei uskonut isäni kuolleen. Odotimme häntä aina. Sain tietää isäni olevan elossa hääpäivänäni. Se oli lahja minulle. Mutta muutamaa vuotta myöhemmin isäni kuoli. Suruni oli suuri: sen jälkeen, kun löysin hänet, menetin hänet uudelleen, ikuisiksi ajoiksi, Irina sanoo.
Irina omisti kirjansa kaikille Venäjän laivaston historiasta kiinnostuneille.
