Loikkareina Suomesta Neuvostoliittoon

Loikkareina Suomesta Neuvostoliittoon

Anna Laakkonen
24.03.2021
Vuonna 1930 Emil ja Saimi Virtanen pakenivat Suomen poliisia Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalassa Emil työskenteli suomenkielisten lehtien toimittajana ja Saimi suomenkielisten radiolähetysten kuuluttajana.
Perhekuvan yhteydessä on teksti ”Jäähyväiset Viipurille 1930”. Saimi on kuvassa vasemmalla ja Emil takana silmälaseissaan. Kuva: Raili Virtaisen Tiltun tarina -teoksesta
Perhekuvan yhteydessä on teksti ”Jäähyväiset Viipurille 1930”. Saimi on kuvassa vasemmalla ja Emil takana silmälaseissaan. Kuva: Raili Virtaisen Tiltun tarina -teoksesta

Elokuisena aamuna vuonna 1930 autonkuljettaja Laukkanen lähti ajelulle vaimonsa kanssa Viipurista kohti Karjalan Kannaksen Kivennapaa ja Terijokea. Heidän kanssaan matkusti pariskunta, joka ilmoitti olevansa huvimatkalla 6-vuotiaan poikansa kanssa. Noin 16 kilometriä ennen Rajajoen asemaa huvimatkalaiset jäivät pois kyydistä ja Laukkanen jatkoi vaimonsa kanssa kohti Kivennapaa.

Pariskunta ja lapsi sen sijaan suuntasivat kohti tien lähellä sijainnutta jokea ja heti rantaan päästyään he kahlasivat sen yli. Vettä oli rintaan saakka ja seurue pysähtyikin noin 200 metrin päähän rannasta kuivattelemaan vaatteitaan. Kukaan ei ilmeisesti huomannut seurueen tekemää Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan ylitystä, joten noin tunnin levättyään he lähtivät kävelemään pitkin joen vartta.

Pari kilometriä kuljeskeltuaan he löysivät neuvostosotilaan, joka ensitöikseen pidätti heidät. Sotilas vei heidät rajavartioasemalle, josta heidät ohjattiin Leningradiin Spalernajan tutkintovankilaan. Viisi vuorokautta myöhemmin heidät päästettiin vapaaksi.

Virtasen perheen matka Rajajoen yli oli tyypillinen suomalainen loikkaritarina. Suomalaisia siirtyi Neuvostoliittoon veneillä, suksilla tai kävellen. Loikkareiden määrä oli suurimmillaan 1931–1932, virallisten tilastojen mukaan noin tuhat.

Tämä Virtasen perheen matka Rajajoen yli oli varsin tyypillinen suomalainen loikkaritarina. Hurjina 1930-luvun alun pulavuosina suomalaisia siirtyi laittomasti Neuvostoliittoon laivoilla, veneillä, suksilla tai yksinkertaisesti kävellen. Rajan ylitystä seurasi lähes poikkeuksetta lyhyt vankeus, jonka aikana tutkittiin loikkarin maahantulon syyt.

Loikkareiden määrä oli suurimmillaan vuoden 1931 kesästä vuoden 1932 loppuun, jolloin suomalaisia meni rajan yli virallisten tilastojen mukaan noin tuhat. Kaikki loikkarit eivät kuitenkaan päätyneet tilastoihin, joten todellisuudessa rajan yli menneitä on epäilemättä ollut paljon enemmän. Maailmanlaajuisen talouslaman aiheuttama taloudellinen ahdinko oli Suomessakin suurta ja moni lähti neuvostopropagandan lupaaman leveämmän leivän perässä Neuvostoliittoon.

Osa loikkareista, kuten Virtaset, ei kuitenkaan lähtenyt Neuvostoliittoon paremman toimeentulon toivossa. He pakenivat Suomessa voimistunutta oikeistolaista ilmapiiriä. Etsivä Keskuspoliisi puuttui 1920- ja 1930-luvuilla kärkkäästi kaikenlaiseen toimintaan, jonka uskottiin jollain tapaa liittyvän kommunisteihin.

Erityisesti äärioikeistolainen Lapuan liike pyrki sabotoimaan kommunistien toimintaa, väkivaltaa kaihtamatta. Kommunistisia lehtiä suljettiin, kirjapainoja poltettiin ja kommunisteiksi tiedettyjä pyrittiin saamaan oikeuden eteen.

Rajajoen ylittänyt Emil Virtanen tiesi kaiken tämän, sillä hän oli työskennellyt useiden sosialististen lehtien päätoimittajana jo kymmenen vuoden ajan. Poliisi pidätti parikymppisen Virtasen ensimmäisen kerran alkuvuodesta 1922, jolloin hän toimi Vapaa Kansa -lehden vastaavana toimittajana. Seurauksena oli painokannesyyte ja puolen vuoden vankeustuomio.

Virtanen joutui vankeuteen vielä vuosina 1923 ja 1924 toimiessaan vastaavana toimittajana. Vuonna 1925 Virtanen tuomittiin puoleksitoista vuodeksi Tammisaaren vankilaan. Vapautumisensa jälkeen syksyllä 1928 hän siirtyi Viipuriin sanomalehti Työn vastaavaksi toimittajaksi.


3 Kuopion työväentalolla 1925.jpg


Myös Virtasen vaimo Saimi oli ottanut osaa kommunistiseen toimintaan jo 14-vuotiaasta lähtien. Emilin jouduttua Tammisaareen Saimi muutti vuonna 1926 lähemmäs miestään ja sai töitä Helsingistä sanomalehti Tiedonantajan konttorista. Emilin vapauduttua vankilasta syksyllä 1928, pariskunta muutti yhdessä Viipuriin. Saimille järjestyi työtä sanomalehti Työn konttorista. Etsivä Keskuspoliisi seurasi myös Saimin toimia ja hänet vangittiin elokuussa 1929, kun hän osallistui sodanvastaiseen mielenosoitukseen.

Virtasten elämä vaikeutui Suomessa vuonna 1930 entisestään, kun eduskunta hyväksyi lakimuutoksen, jonka varjolla lakkautettiin lähes 4000 työväenjärjestöä. Puolisen vuotta myöhemmin kaikki sosialistiset lehdet määrättiin lakkautettaviksi. Sanomalehti Työn toiminta loppui kesäkuussa 1930, jolloin Virtaset katsoivat parhaaksi kadota maan alle.

Emil oli varma, että hänet vangittaisiin ja tuomittaisiin pitkälliseen vankeuteen, sillä Viipurin käräjäoikeus oli tunnettu kovista tuomioistaan. Hän katsoi, että elääkseen vapaudessa heillä oli enää yksi mahdollisuus jäljellä.

Emil otti yhteyttä Suomen Kommunistiseen Puolueeseen ja pyysi luvan siirtyä vaimonsa kanssa Neuvostoliittoon. Virtasten yhteyshenkilö kuitenkin vangittiin ja niinpä vastaus viipyi.

Puolue ei lopulta auttanut Virtasia työn hankinnassa ja niinpä he matkustivat Viipuriin. Koska lupaa rajan ylitykseen ei tullut, päättivät Virtaset tehdä itse oman ratkaisunsa: he hyppäsivät autonkuljettaja Laukkasen kyytiin elokuussa 1930, pakoiltuaan Etsivää Keskuspoliisia kaikkiaan puolitoista kuukautta.

He olivat tulleet maahan ilman puolueen lupaa. Asian ongelmallisuus kävi ilmi, kun Emil pyrki Venäjän kommunistisen puolueen jäseneksi. Hänen yllätyksekseen hakemus evättiin laittoman maahantulon vuoksi.

Virtaset ylittivät rajan elokuun viimeisenä päivänä 1930 ja alle kaksi viikkoa myöhemmin he muuttivat Petroskoihin.

Emil sai töitä Neuvosto-Karjalan suurimman suomenkielisen sanomalehden Punaisen Karjalan toimituksesta lehden asiamiehenä. Innokkaasti maaseudulle töihin lähtenyt Virtanen kuitenkin huomasi, että häneen ei suhtauduttu varauksettomasti myöskään Neuvostoliitossa. Ongelmaksi muodostui se, että he olivat tulleet maahan ilman puolueen lupaa. Asian ongelmallisuus kävi ilmi, kun Emil pyrki Venäjän kommunistisen puolueen jäseneksi. Tämä oli tavallinen toimenpide monille suomalaiskommunisteille, sillä jäsenyys takasi paremmat edut neuvostoyhteiskunnassa. Hänen yllätyksekseen hakemus evättiin laittoman maahantulon vuoksi.

Vuosia aatteen eteen toiminut Emil ei ollut uskoa korviaan ja kirjoitti katkerana Petroskoista Moskovaan marraskuussa 1930. Hän yritti vaikuttaa päätökseen tuttujen virkamiesten kautta. Kirjeessä Emil kuvaili, että ”tilanne tuntuu vähän raskaalta ja ristiriitaiselta” ja vetosi lukijaan tunnesyillä: ”käsittänet sen, millä tavoin juttu vaikuttaa mielialaani”.

Mutkien jälkeen Emil sai selvitettyä maahantulonsa parhain päin, liittyi Venäjän kommunistiseen puolueeseen ja työskenteli vuosia toimittajana Punaisessa Karjalassa sekä kirjallisuuslehti Rintamassa. Toimittajan työnsä ohella Virtanen alkoi julkaista runoja useissa suomenkielisissä neuvostolehdissä ja häneltä julkaistiin runokokoelma Minkä tähden taistelemme (1933) ja runoelma Auringon hymy (1935).

Saimille järjestyi töitä ensin kirjakaupasta ja myöhemmin suomenkielisten radiolähetysten kuuluttajana. Tästä alkoi Saimin ura Petroskoin radiossa. Perhe kasvoi kahdella lapsella ja muutakin sukua oli lähellä, kun Emilin äiti muutti nuorimman poikansa kanssa Petroskoihin. Elämä Petroskoissa oli aineellisesti vaatimatonta, mutta melko seesteistä.

Maan alta paljastuneet vaate- ja ihmisjäännökset todettiin syksyn 1937 ja kevään 1938 aikana teloitettujen ihmisten jäänteiksi. Paikalla oli teloitettu 13 suomalaista, heidän joukossaan myös Emil Virtanen.

Vähemmistökansoja suosiva bolševikkien kansallisuuspolitiikka sai kuitenkin jyrkän käänteen 1930-luvun puolivälissä, jolloin bolševikit aloittivat Neuvostoliiton raja-alueiden ”puhdistamisen” neuvostovastaisesta väestöstä. Tämän seurauksena suomalaisia alettiin syyttää monien muiden vähemmistökansojen tapaan oman kansallisuuden ja kielen suosimisesta Karjalassa. Suomalaisjohtajat Gylling ja Rovio syrjäytettiin syksyllä 1935 ja muitakin suomalaisia pidätettiin viroistaan tekaistuin syyttein.

Suomalaisia pidätettiin jonkin verran myös seuraavana vuonna, mutta 1937 suomalaisvainot kiihtyivät. Eräänä päivänä myös Emil Virtanen havaitsi, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Tuttavaperheen toimittajana työskennellyt poika vangittiin mitättömältä näyttäneen, työssä tehdyn oikolukuvirheen vuoksi vuonna 1936.

Seuraavana keväänä omituiset tapahtumat jatkuivat. Virtanen vietti kevään 1937 metsureiden joukossa tarkoituksenaan kirjoittaa heidän elämästään kertova romaani. Metsästä palasi tyttären mukaan kuitenkin järkyttynyt ja umpimielinen mies. Virtasen vaimo oli koettanut saada häntä puhumaan ja saanut selville, että miehiä oli viety metsätöistä vankilaan syytä selittämättä. Seuraavan kesän Virtanen lomaili perheensä kanssa Kizhin saarella etäämpänä Petroskoin kaupungista, tyttären arvelun mukaan – pelosta.

Pelkoon oli aihetta, ja lopulta myös Virtasen oveen koputettiin lokakuussa 1937.

Ovella oli talonmies kolmen uniformupukuisen miehen kanssa. Virtasten tytär kertoi muistelmissaan miesten rynnänneen kirjoituspöydän luo ja vetäneen sen laatikot ulos. He olivat survoneet kirjoituskoneen ja muita tavaroita isoon säkkiin. Emil oli viety ulos.

Tämän jälkeen hänestä ei juuri kuultu ennen vuotta 1993, jolloin silikaattitehtaan louhospaikalla suoritettiin kaivaustöitä. Maan alta paljastuneet vaate- ja ihmisjäännökset todettiin syksyn 1937 ja kevään 1938 aikana teloitettujen ihmisten jäänteiksi. Arkistolähteet osoittivat, että paikalla oli teloitettu 13 suomalaista, heidän joukossaan myös Emil Virtanen.

 

5 Saimi radiossa.jpg

25 vuoden ura radiossa

Miehensä pidätyksen jälkeen Saimi jäi työttömäksi, sillä hänet katsottiin kansanvihollisen vaimoksi. Kolmen lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt Saimi elätti perheensä auraamalla lunta urheilustadionin luistinradalta. Myöhemmin hän pääsi lipuntarkastajaksi ja vahtimestariksi tyhjentyneeseen filharmoniaan, jonka suomalaisista soittajista suuri osa oli kadonnut vuosien 1937–1938 suurien vainojen aikana.

Saimin ura filharmonian vahtimestarina jäi kuitenkin lyhyeksi, kun hän sai käskyn saapua entiselle työpaikalleen Petroskoin radiotalolle loppuvuodesta 1939. Talvisota oli syttynyt ja suomenkielentaitoisille ihmisille oli Petroskoissa taas kysyntää. Luettavakseen Saimi sai Suomen vastaista propagandaa.

Neuvostoliiton radiolähetyksiä kuunneltiin myös Suomessa, missä Saimi sai pilkkanimen ”Petroskoin Tiltu”. Sota-aikana ”Petroskoin Tiltu” muodostui suomalaisten mielissä yhdeksi neuvostopropagandan symboliksi, joka julisti Neuvostoliiton ylivertaisuutta muihin maihin nähden ja houkutteli suomalaisia puna-armeijan riveihin.

Sotaisan julkikuvan takana oli kuitenkin miehensä suurissa vainoissa kadottanut yksinhuoltaja, joka asui reumaattisena vetoisissa puutaloissa. Aineellista vaurautta työ legendaarisena kuuluttajana ei tuonut. Saimi teki radiossa lopulta 25 vuoden uran ja eli loppuelämänsä vaatimattomissa oloissa Petroskoissa.

Saimi Virtanen kuoli vuonna 1969 ja hänet haudattiin Petroskoihin Suolusmäen hautausmaalle.


Jutun kirjoittaja Anna Laakkonen on Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija.
Aineistoina hän on käyttänyt Suomen Kommunistisen Puolueen arkistoaineistoa, Suomen Etsivän Keskuspoliisin arkistoaineistoa sekä Raili Virtasen kirjoittamaa teosta Tiltun tarina.


ПОХОЖИЕ СТАТЬИ
Oma Mua
Mie toivon myöštyö
Kanšallisešša musejošša esitettih kirja liäkäristä Anatolii Martinovista. Kirjan luatijana on Valentina Sukotova, Oneganiemi-kanšalaisjärještön johtaja, ihmisoikevukšien puoluštaja, Anatolii Martinovin yštävä ta apulaini.
Kodima
Muštsijad, kuti voinan jäl’ged
Kalages om völ kaičenus sijoid, miččed starinoičeba voinan aigoiš da kaičeba istorijad. Suomalaižed batarejad Kalag’-posadas vahvištoitaba ristituiden starinoid. Nügüd’ nece azegsija tuleb Kalag’-külän melentartuisijaks, no vähän, ken tedab, mikš nece batarei sijadase ani mägel i min täht se oli tehtud.
Karjalan Sanomat
Lahdenpohja: Suomalaisesta kartanosta museoalue
Kesämökiksi vuosikymmeniä sitten muuttunut suomalainen kartano on nyt tarkoitus peruskorjata. Omistajat suunnittelevat taloon museota ja pihapiiriin kivirakennelmien puistoa.
Karjalan Sanomat
Ei tullutkaan äänettömyys
Uudessa Äänettömyys-ohjauksessaan Sergei Pronin nostaa esiin vähemmistökielen säilyttämisen ongelmaa. Esityksessä ei puhuta, mistä kielestä kyse on.
Oma Mua
Henna Massinen: Kai karjalan kielen murdehet ollah armahat
Henna Massinen ruadau Päivännouzu-Suomen yliopistos suomen kielen da kiändämizen opastajannu. Yhteltiedy häi on loppemas omassah väitöskirjua rajakarjalazien murdehien suomelastumizeh näh. Ližäkse Henna kirjuttau karjalan kielen syvendäjien opindoloin tutkielmua karjalazis žiivatoin nimis.
Karjalan Sanomat
Nukketeatteri voitti Kultaisen naamion
Karjalan nukketeatterin esitys Kalastajasta ja kalasta sai Venäjän ylimmän teatteripalkinnon Paras esitys nukketeatterissa -sarjassa.
Kodima
Endevanhan vepsläižen naižen sädod
Tedat-ik tö, mitte irdnägo oli vepsläižel naižel äi vozid tagaze? Miččed sädod oliba da miččes kanghaspäi ned oli tehtud? Sen polhe mö pagižem Natalja Denisovanke, Karjalaižiden, vepsläižiden da suomalaižiden mediakeskusen radnikanke.
Oma Mua
El’vira Derevl’ova: oma kieli da pajot ollah ainos sydämes
Karjalaine El’vira Derevl’ova on rodužin Veškelyksespäi, ga äijän vuottu eläy Petroskois. Vastavuimmo El’vira Derevl’ovan kel Petroskois Belije kl’uči -sanatouries, kus naine ruadau – järjestäy pidoloi gostile.
Kodima
Vepsläine delegacii ajoi Salehard-lidnaha
Sulakun 4.-8. päivil vepsläine delegacii Karjalaspäi radoi Salehard-lidnas. Sigä mäni Venäman Pohjoižen, Sibirin da Edahaižen Päivnouzman igähižiden rahvahiden toine forum.
Karjalan Sanomat
Sota naisen silmin
Karjalan laulu- ja tanssiyhtye Kanteleen uusi musiikkiesitys Heijastus esitettiin suurella menestyksellä Petroskoissa maanantaina. Vuoden päästä esitys pääsi lopultakin ensi-iltaan.
Войти
Регистрация
Пароль
Повторите пароль