Lendi linduine…
Opalahine, varastamatoi, huba vest’ tuli jäl’gmäižel päiväl vilukud Karjalan male — läksi elospäi Petroskoin universitetan vepsän kelen opendai, docent, Karjalan kelen, literaturan da istorijan institutan radnik, tedokandidat, Vepsän kul’tursebran ühtnik Ol’ga Žukova. Nor’, aktivine, elonnavedii naine, armastai mam i ak, parahim sebranik i opendai, hänel oli muga äi planoid… Nece om sur’ kadotuz hänen kanzan i kaiken vepsän rahvahan täht.
Ol’ga Žukova sündui 19. tal’vkud vodel 1978 vepsläižes perehes Piterin agjan Kurb-küläs. Vodel 2001 hän lopi Petroskoin universitetan Baltianmeren suomalaižen filologian kafedran da radaškanzi necil kafedral vepsän kelen opendajan. Vodel 2009 Ol’ga polesti kandidatan dissertacijan temale ”Vepsläižiden veroiden voikuiden kelen erigoičused”.
Ol’ga Žukova oli aktivižen Vepsän kul’tursebran da Karjalan termiž-orfografižen komissijan ühtnikan, Karjalan kelen, literaturan da istorian institutan radnikan da Karjalan karjalaižiden, vepsläižiden da suomalaižiden ezitajiden nevondišton ühtnikan Karjalan pämehen ohjandusel.
Völ opetes školas Ol’ga zavodi kirjutada sarnoid da runoid vepsän kelel. Möhemba hän keradaškanzi vepsläšt lapsiden fol’klorad. Nece material mülüi ”Itti-totti”-kirjaha, miččes om čappajoižid, lugetišid, näritusid, erazvuiččid pajoižid da iloiteluzrunoižid. Vähäižen aigemba, vodel 2011, Ol’ga Žukoval läksi eloho ”Mäthudel”-kirj lapsile. Mugažo Ol’ga kerazi vepsläižiden muštatišiden ”Mi om meles, se i keles”-kogomusen. Hänen kirjutesid da runoid paindas ”Kodima”-lehteses, ”Kipinä”-kulehteses (miččes erasid vozid hän iče radoi), ”Verez tullei”-al’manahas. Ol’ga Žukova om mugažo oppindkirjoiden avtor, päazjan hän jatksi oppida vepsläižiden voikuiden kelen erigoičusid.
Vodel 2022 hän oli Vepsän kelen openduzsessijan tomotajan. Openduzsessii mäni Petroskoiš da ühtenzoiti vepsläižiden kul’tursebroiden, muzejiden da školiden radnikoid Karjalaspäi, Vologdan da Piterin agjoišpäi. Necikš aigtegoks Ol’ga Žukova vaumišti abukirjaižen vepsän kelen opendamižen täht venän kelel.
Nina Zaiceva, filologijan tedodoktor:
Ol’a Žukova minun täht oli minun armaz openik, minun armaz tedotütär. Minä olen korktad mel’t siš, miše olin hänenke rindal i erašti voin abutada hänele, mil voin. Minä navedin hänen stilid, miččel hän kirjuti ičeze runoid. Kackat, vaiše lugekat, mitte čoma runo om tulnu hänen kädelpäi, kudamban hän kirjuti sügüzen polhe:
Sügüzen mujud
Sügüzen mujud — pakuine, rusked,
Sügüzen haju — märktunu hein,
Sügüzen äned — lendajad kurged,
Sügüzen magu — garbol i sen’.
Sügüzen pajo ližadab tuskad,
Sügüzen sädo — vihmaspäi paik,
Sügüzen holed — tal’vehe uksed,
Sügüzen meled — hilleneb kaik.
Nügüd’ mö kadotim elospäi necen čoman, lahjakahan naižen, meiden Ol’a-linduižen. Süvä opal i tusk eläb meiden südäimiš. Meile ei täuduškande nügüd’ hänen sinižid sil’mid, hänen melodišt än’t, hänen armast paginad! Igän kaiken eläškandeb Ol’a meiden hengiš i südäimiš, kuspäi mušt hänes nikonz ei kado i nikonz ei sambu”.
Gul’a Polivanova, Vidlan školan vepsän kelen opendai:
”Kaik, ked teziba Ol’ga Žukovad, voidas sanuda hänen polhe vaiše čomid vaihid. Igäks mäniba muštho hänen heled, kuti keväz’ ojaine än’, sel’ktad sil’mäd, hänen sured i pened radod, kudamed jäiba jäl’ges necidä lujas hüväd ristitud. Kaiken ičeze vägen, hengen, kaik meled Ol’ga pani, miše kaita, čomenzoitta da ületa ičemoi kodikel’t. Hänel kaiken poroti südäikeran ičeze mas da rahvahas.
Ol’ga openzi studentoid i nastovnicoid, kaikideke voi lüuta ühthižen kelen, kaikile voi nevoda — kut linneb paremba. Kuverdan kerdoid hän tuli Vidl-külähä, openzi miid kursoil, abuti meide rados.
Runod, kirjad — kaik sijad, min hän ehti tehta ičeze ei sures igäs — sur’ lahj kaikile miile. Okha Jumal andab väged mamale, poigile, ukole, sizarele — kaikile, ken tezi Ol’gad, eläda edemba. Mö kaik pidämei händast henges i meliš, meiden armaz sebranik, meiden hüvä openik, meiden sel’ged neičukaine.”
Lähttas parembad
Lähttas malpei čomad ristitud,
Kuti lindud letas taivhale,
Kuti samptas sel’ktäd tähthaižed,
Kuti lipkad vastha lämöile.
Lähttas meišpei kaika parembad,
Kaikid’ veslambad da sel’ktembad,
Oliba-ig konz-ni käredad,
Nene hüväd, nored elejad?…
Eliba — kut lämoi paloiba,
Vaiše oliba — i ele jo!
Kuti kezal, kesked päiväle
Tuli pimed, tuli vilu ö.
Vaiše, kuni mal mö elämei,
Kaika ičein meles pidämei,
Heide sil’mäd, vaihed, muštamei,
Tuskan, kibun henges peidämei.
Ol’ga Spirkova, Vepsän fol’klorkeskusen radnik:
”Lahjakahid ristituid Jumal aigoiš otab taivhaze — muga pagištas rahvahas. Ol’ga Žukovan kanz jäi holekahata akata da mamata, a kollegad da openikad — opendajata, kudamb kaikil vägil openzi navedimha kodikel’t da vepsän rahvahan kul’turad. Kaikiden südäimiš, ken tezi necidä vauvast neidišt, Ol’a jäb muštho kut professionaline opendai da tedomez’, armastai mam da čoma naine. Meile ei täudu necidä elonnavedijad, hüväsüdäimelišt ristitud. Kebnid mahuzid magata. Veslid rajuižid kävelta”.
Inna Zasekova, Ol’a Žukovan ühteskursnik:
”Ei ole sanutud uhtei, miše sebrastuz, mitte sündub universitetvozil, om vahvemba kaikid. Necidä voin sanuda meiden-ki Ol’anke sebrastuses. Mö zavodim sebrastada siš päiväspäi, konz tundištimoi universitetas. Siloi, 1990-vozil, karjalaiž-vepsläižiš gruppiš oli enamban tulnuzid külišpäi openikoid. Mö kaik elim ühthižkodiš. Mö abutim toine toižele, ajelimoiš toine toižennoks adivoihe lebuaigan, olim kaiken aigan rindal, konz tarbiž kenele-ni abud.
Sen aigan üläopenikoiden unikaline pird oli völ siš, miše mö kaik pagižim ičemoi kelil, pagižim ei vaiše urokoil universitetas, no kesken-ki. Muga meiden vepsläine-ki sebranik Ol’a Žukova (siloi Jeršova) pagiži ičeze keskvepsän paginal. Hän tezi hüvin ičeze rahvahan veroid, sen kul’turad, sikš hänen elonte jäl’ges universitetad oli sel’ged — vaiše edehepäi, opeta toižid pagižemha vepsän kelel, oppida sidä, tehta radod rahvahan hüvüdeks.
Ani lämäd i unohtamatomad johtutesed kaičese minun muštos sen jäl’ghe, konz minä lebun aigan olin Ol’an kodimal, Kurba-küläs. Jogahižes pertiš eliba mugoižed adivoičetajad emägäd da ižandad, ani hüväsüdäimeližed da pagižlijad. Ol’an babaze — ka nece oli kuti vepsän kul’turan purde. Hän paksus starinoiči meile ičeze elos, ičeze armhiš heimolaižiš, erazvuiččiš vepsän rahvahan veroiš da tradicijoiš.
Kaiken necen hän saneli vaiše vepsäks. Se ei olend čud, miše hänen Ol’a-vunukaine armasti kaikel ičeze hengel ičeze rahvast da vepsän kel’t, ved’ nene armastusen jured oli pandud völ laps’aigas. Nece oli mugoine čoma, hüväsüdäimeline aigvoččen i noren pol’ven ühtenzoitusen ozutez! Minun südäimes mušt minun armhas sebranikas Ol’ga Žukovas eläškandeb igän.
Ol’ga Balaban, Kujan školan opendai:
”Ezmäižen kerdan minä nägištin Ol’ad konz openzimoi Petroskoiš. Hän tuli Piterin agjaspäi. Nece oli mugoine čoma, ustavakaz, melentartuine, vessel neičukaine. Minä tahtoin sanuda, miše hän oli nor’, aktivine, vauvaz, hüväsüdäimeline, melekaz ristit. Ol’oi kaiken aigan abuti, andoi nevondoid, toi ihastust. Vastusenpidänd, lahjavuz’, radonnavedind — nene sanad oma Ol’an polhe.
Jäl’gmäižen kerdan mö vastsimoiš Ol’anke möst Petroskoiš, konz minä olin openduzsessijal 20.—25. päivil kezakud. Nece oli hüvä, läm’ vastuz. Ol’oi kaikuččen päivän oli meidenke ühtes, andoi uzid tedoid, mahtoid da nevondoid, starinoiči, pajati, käveli meidenke.
Om jüged uskta, miše hän läksi elospäi. Nece om sur’ kadotuz. Ol’an čomad sil’mäd, heled än’, avoinsüdäimeline muhu kaiken linneba minun muštos. Hän igäks jäb minun südäimes”.
Laura Siraguza, sebranik:
”Izo Ol’oi, minun kalliž podruškaine, minun vepsläine sizar, kut minei om huba sinuta! Konz minä nägištan čoman änikon vai päiväižen laskendan, ka kut ende-ki tahtoin tehta foto, miše oigeta sen sinei. Minä tedan, miše sinä saižid ihastust londusen čomudes da muhadaižid. Fotoiden vajehtamine ühtenzoiti meid, oli hüväl mahtol olda lähemba kacmata sihe, miše eläm edahan toine toižespäi. Nügüd’-ki, konz nägen midä-se čomad, minä meles oigendan sidä sinei taivhaze. Mö jatktam nügüd’-ki meiden paginoid…
Siš aigaspäi, konz sinä läksid necen man elospäi, minun päs lopmata punosoiš johtutesed sinus. Tedan, miše kaik sinun sebranikad nügüd’ johtutaba necidä aigad, konz sinä olid heidenke. Ol’aine, äjiden täht sinä olid eriližen ristitun elos — opendajan, sebranikan, vedäjan elodme. Sinun laskav än’, sinun mel’, sinun muhu ihastoitiba meid. Sinä kosketid äjiden ristituiden südäimid. Igän muštaškanden sindai päiväližen, ilokahan, melekahan da todesižen.
Nacein, se oli kezal vodel 2010, konz kävelin Petroskoidme meletades miš-se i en homaičend teid Maksimanke. Tö peititoi reklaman laudan taga i hüppähtit sigäpäi komedas nagraštades. Kut-žo olin ihastusiš nähta teid, i kut-žo minei tuli nece iloine mel’he! Mugoižed penikaižed ilotuzvändod tegeba meiden elod ozakahambaks, mö johtutam niid sid’ igän.
Kaikuččen kerdan, konz sinä jagoihe minunke mil-se, midä oli sidotud vepsläižen kul’turanke, sinun sil’miš süttuiba lämoižed. Sinä kaičid armastusenke sidä, mi ümbärzi sindai laps’aigas, arvostid sidä da starinoičid siš kaikile, kelle oli melentartušt. Kaikuččen kerdan, konz tahtoid starinoita minei midä-se melentartušt, sinä tabazid mindai kädes sanutes ”Kacu!” i zavodid pagišta… Sinä mahtoid homaita londuses kaikuttušt azjad. Kut čomin sinä kerazid babukoid, senid da marjoid mecas!
Sinun kaceg, käzilikundad, sanad da vaikastuz oma minun päs. Sinä kaiken pidid sanad, nikonz ei toivotand tühjaks.
Minei om lujas žal’, miše en voind tulda sinunnoks prostimahas, minun podruškaine. Minä lujas tahtoin olda lähen sinunke, sinun mužikanke, sinun lapsidenke, sinun läheližidenke, no politine situacii telusti minei. Minä sanuin tägä siš, miš tahtoin sanuda nenil jügedoil päivil… Pagižeškanden edamba-ki sinunke, no jo meles… Igän muštaškanden sindai. Riposa in pace.
