Korvennetut kirjaset

Kersantti Jegor Nikutjev ta hänen työntämät kirjaset. Kuvat: Nikutjevien pereharhiiva

Rintamalta työnnetyt kirjaset. Šyväimellä kallehet, ajan kuluttuo kellaistunuot lehet. Kymmenie kertoja uuvveštah luvettuina ne on huomattavašti kuluttu reunoista ta hierouvuttu taivutuškohista. 

Loittosen šovan tovistajat šäilytetäh harvoja uškorivijä tulijah voittoh, kerrotah šotilahien arkipäivistä, huolešta omih armahih ihmisih.

Tänäpiänä, konša kauhiešta šovašta on kulun jo kahekšankymmentä vuotta, rintamakirjaset ollah Šuuren Isänmuallisen šovan tovellisie dokumenttija. Joka kirjani on kallis muistoesineh, kummaista šiirretäh šukupolvešta šukupolveh.

Tämä on pieni kertomuš Uhtuon eläjäštä Jegor Andronovič Nikutjevista. Ihmiseštä, kumpasen šatojen toisien paikallisien miehien tavoin Kalevalan piirin šotilaškomissariatti kučču puoluštamah isänmuata šovan enšimmäisinä päivinä ta kumpani ei myöštyn kotih. Hänellä oli 36 vuotta. A vielä še on kertomuš muissošta, kummaista šäilyttäy Nikutjevien šuku omašta ukošta ta pravoukošta.

Tämä on pieni kertomuš Uhtuon eläjäštä Jegor Andronovič Nikutjevista. A vielä še on kertomuš muissošta, kummaista šäilyttäy Nikutjevien šuku.

Kuolinilmotuš šurullisešti koputti Anna Amosovna Nikutjevan oveh. Šen muutomašša rivissä oli šanottu, jotta šotilaš J. A. Nikutjev kuoli šankarikuolomua 15. elokuuta 1943 ta on hauvattu Kalininin alovehen Vit’ujevo-kyläššä.

Niin yheššä hetkeššä naini tuli lešekši, a pienet Vieno ta Viktor kavotettih tuatto. Šilloin hyö oltih evakošša Arhankelin alovehella, kunne šovan alušša työnnettih Uhtuon lapšienkojin kaikki kašvatit ta ruatajat, kumpasien luvušša oli ni Anna Amosovna. Viktor-pojalla oli kolme vuotta, a vanhimmalla Vienolla — viisi.

Lapšet ei muissettu šovan enšimmäsien päivien touhuo ta prostiutumista tuattoh kera. Ka hyö aina tiijettih, jotta hiän tykkäsi omie lapšieh, ikävöičči ta vuotti vaštautumista.

Jo šovan jälkeh, ruavissuttuon, hyö šuatih tietyä täštä tuaton rintamakirjasista. Muamo šuatto šäilyttyä kirjaset ta šiitä anto ne lapšilla. Kaikkieštah on nellä kirjaista. Ne on kirjutettu karjalais-šuomen kielellä kiirehtämättömällä, tihiellä käsialalla.

Joka kirjani 364001-К-kenttäpoštileiman kera alkau šanoilla:

“Rakas vaimoni ja pikku lapseni Vieno ja Viktori! Sydämeni hellimmät terveiseni täältä rintamaalta, teilä kaikilla yhteisesti. Terveenä olen ollut kuten ennenkin, jota samaa toivon teiläkin…”

“Olen teistä kaukana, ja sitä en tietä milloin olen tiän luona, no jos terveenä olen niin tietysti sekin päivä koittaa, työ elkää minusta huolehtikaa.”

Šiitä hiän kirjuttau, jotta šota-aret kulutah omua vuoruo ta jotta Karjalašša oli äijyä rauhallisempi, a tiälä, Kalininin alovehella aina räjähelläh ammukšet. Šotilahat eletäh mečäššä ta kaikilla on vaikie.

Joka kirjasešša on kiäntymini lapšien puoleh:

“Olen teistä kaukana, ja sitä en tietä milloin olen tiän luona, no jos terveenä olen niin tietysti sekin päivä koittaa, työ elkää minusta huolehtikaa. Terveisiä armahilla kulta murusellani Vienollani ja Viktorillani, mie en teitä unoha minuutiksikaan”.

“Haluon että miun pikku kulta muruni voitais paremmin, mie heitä muissan joka hetki yöllä sekä päivällä, ja ajattelen että hyö on kasvettu jo suureksi, sillä kolmas vuosi on kun olen nähnyt heitä”.

“Mie en muuta toivokaan kun vain että piäsisin armahieni kulta murujeni luoksi, pikku Vienoni ja armahan pikku Viktorini luo. Sillä hyö ollah miula kaikkein kallehimmat”.

Erikoisen liikuttava on rintamakirjani, mi on päivätty 9. pakkaiskuuta 1943. Šinä päivänä kersantti Nikutjevin tytär täytti šeiččemen vuotta.

“Erikoisesti mie haluon kirjoittaa pikku Vienollani, sillä hänellä tänäpäivänä täytyy seitsemän vuotta. Pappa toivoo että hänen kaheksas vuositaival olisi erikoisen onnellini, olisi terveenä ja kasvais riskinä ja olisi parempi kun niitä oli hänen seitsemäs vuosi, ja erinomasti toivon että kaheksannella vuositaipaleella pappa saisi olla Vienosen kera yhessä, ja sais ottua yskäh ja oikein lujah sevätä”.

Ka tämä toiveh ei toteuttun. Viimesen kirjasen tuatto kirjutti perehellä kešäkuušša 1943, a 15. elokuuta kuatu.

“Ja erinomasti toivon että kaheksannella vuositaipaleella pappa saisi olla Vienosen kera yhessä, ja sais ottua yskäh ja oikein lujah sevätä”.

Myö kaččelemma Jegor Nikutjevin kirjasie hänen Jelena-punukan kera. Hänellä vähäsen vapissah kiät ta šilmissä šeisotah kyynälet. 

Neičyt konšana ei ole nähnyn omua ukkuo, ka tietäy häneštä ämmön ta muamon kertomukšista. Rintamakirjasien avulla Jelena tuntou ukon läššä oluo ta on varma, jotta niissä ukko kiäntyy ni tulovaisuoh, punukkojen puoleh.

Jegor Andronovičin Jurii-punukalla šäilyy vielä yksi šovan muistoesineh – ukon keltakullattu kormanokello. Šilloin, 1941 vuotena Jegor Nikutjev jätti šen naisella. Nyt kenkänä ei tiijä, mitä mieš šano ta mistä ajatteli šilloin. Moušot šiitä, jotta evakošša voit olla vaikie elämä ta kallis kello auttau hänen lapšilla jiähä eloh? A moušot šiitä, jotta Anna šäilyttäis muistoesinehen ta myöhemmin antais lapšilla muissokši?

Suali, ka Vieno ta Viktor Nikutjevit jo šiirryttih tuonilmasih. Kirjaset ta kello šäilytäh punukoilla.

Kummallista, ka kello vielä nytki näyttäy aikua oikein. Kellomehanismin šäilyttämisekši mahollisimman pitäksi aikua, šitä staraijah vetyä harvoin. Ta konša še tapahtuu, ni kello alkau tikettyä. Še laškou tuntija, minuuttija, kuukaušija, vuosija… Še laškou muisson aikua, kumpani on rajatoin.