Kondienvestäjällyö gostis
– Ajakkua kohti da sie politsiimies ozuttau, kuduas kohtas pidäy kiändyö oigiele, selletti Aleksandr karjalakse, kui pidäy ajua hänen kodissah, iče vuottau huabuparrel.
Elävän politsiimiehen sijas näimmö puus leikatun da sit kai rodih selgei – täs tien rinnal eläygi kuulužu puunvestäi.
– Kerran istuin täs puudu leikkuamas, azettuu polistiimašin, jo varuamah rubein. Kyzytäh: “Ongo se sinun ruado? Voibigo ottua kuva sinunke?” Dai luajittih kuva MVD:n saitah niškoi, zavodi paginan Aleksandr.
Piirustandu da veständy ollah Voglojevan mieliruadoloi, ammattii myöte häi on merimies, mih vihjuau suuri purjehveneh hänen pihas.
Mikoin Iivanan bunukat
Aleksandr Voglojev rodivui Jessoilan stansiel vuvvennu 1960. Sie vuodessah 1964 ruadoi hänen tuattah. Hos Saša oli vie ylen pieni, ga hyvin mustau, kui paloi heijän kodi.
– Lapset pannah mustoh kai, konzu stressu on. Konzu kodi oli palamas, minuu viettih toizeh taloih, minä seizoin divanal da kačoin, kui ižändy juoksendelou palajas kois ymbäri. Silloi oli köyhy elaigu, ikkunaspäi ehtittih lykätä Rodnik-raadivo, mustelou Voglojev.
Pereh muuttihes Koivuselläle, kus rodivui keskimäine Andrei-velli. Sit lähtiettih elämäh Kukkoilah, sie jo rodivui nuorin Iivan-velli. Died’oin kodi Kukkoilah oli tuodu Salospäi ezmäi Ala-Kukkoilah, sit Kukkoilah. Died’oin juuret tuatan puoles oldih Salos, a buaban juuret muaman puoles – Il’l’alas. Buaban kodi sežo oli Kukkoilas, ga se myödih.
– Kukkoilas olimmo Mikoin Iivanan bunukat, školah kävyimmö Jyrgiläh. Toiči meidy viettih lavvois luajitus furgonas, kuduan vedi GAZik, toiči “jänöil” ajoimmo školassah reissuavtoubusan pehmielöil divanoil. Minuu opastettih P’otr F’odorovič da Marija Sem’onovna Muhorovat, nelli vuottu opastuin sie, sit opastuin Vieljärves. Vuvvennu 1976 perehel annettih fatieru Vieljärves, sie rodivui nuorin Iivan-velli, sanelou Aleksandr. – Školan jälles piäzin opastumah Petroskoin učiliššah n:o 13, kudai paloi vuvvennu 1979. Sinne mendih kaikin opastumah merimiehekse, kedä ei otettu Rečnoje-učiliššah.
Minun nero on minun kozuri
Aleksandr puutui armijeh Germuanien Drezdenah. Ezmäi uskuo ei voinnuh, ku hänel, kyläläzel brihal, muga äijäl lykysti.
– Minä maltoin čomah luaduh kirjuttua: “Слава КПСС” da muudugi piirustua, sendäh minuu vallittihgi sinne. Minun nero on minun pieni kozuri elaijas. Otettih minuu ofitsieran adjutantakse. Kirjutin dokumentoi, piirustin kaikkie, midä pidi. Minul kai oli piäzylippu linnah, ylbeilöy Aleksandr.
– Kusbo opastuit piirustamah?
– Ga meil, kačo, äijy kaikenmostu kružkua oli Vieljärves, nagrau. – Ga kusbo opastuin… Muamo ruadoi kabrastajannu, a minä kuni vuotin händy, minul karandašši annetah da stolah istutetah. I minul se lähti hil’l’akkazin.
Armien jälles Aleksandr lähti merimiehekse, kai Baltiekkumuat nägi.
– Mustan hänen brihastanduaijan, häi silloi oli kuulužu sulhaine Vieljärves. Sih aigah rajan tuakse vähä ken kävyi, a hänel vie tuomastugi ainos oli, sanou omamualaine Valentina.
Vuvvennu 1986 Aleksandr nai nuožarveläzes neidizes Jelena Jelisejevas, dai kerras lähti merele.
– Yheksä kuudu minuu ei olluh kois. Vot oldih miehet gu tuohet, a nygöi akattah ei voija olla ni nedälii, muheloittau Voglojev. Jelenal da Aleksandaral Voglojevoil rodivui kaksi poigua. Meres pidi erota, eläkkehele lähti zvierifermas ruadajes.
Hyvä ižändy
Nuožarveh Aleksandr Voglojev tuli kodavävykse, sit nosti oman koin, kus nygöi eläy. Pihasgi kai on luajittu omin käzin, on pieni lambi, on koirat da Griša-kaži, aijoi huondeksel pidäy syöttiä kanat.
Koin veräjän luo on Karl Marksan kuva da muailman kartu, kudamat Voglojev otti ičele Nuožarven školan salbuandan jälles.
– Minä en lykkiä nimidä, mi mustoittau minul endisty elaigua.
Aleksandr suvaiččou mustoittua Marksan viizahuttu: “Tiijättögo, mis on naizen vägi? Hänen väittömyös. Ole sinä hus mittuine krutoi mužikku, ga ruvennou naine itkemäh, sulat ku jiämaido.”
Tozi karjalazennu olles Aleksandr Voglojev on ylen rahmannoi ižändy. Mielihyväl sanelou kaikis veššilöis, kudamii on hänen kois, ozuttau omassah piirustetut kuvat da käsköy koufeile. Šuutkattah nimidä ei virka:
– Arestoktuatgo oletto? Kyläläzii neidizii kerras näit: hyö valgielois sukis ei kävvä.
Stolas Voglojev paheksi karjalan kielen tilua. Hänen mieles ei maksa muanittua omua iččie: kieli häviey yhtes vie hengis olijoin kielenkandajienke:
– Karjalan Kielen Kodi on hyvä potku. Ga ruvetahgo net lapset pagizemah karjalakse školan jälles?
Kuulužan taidoilijan nuori opastai
On Nuožarven kyläl velleskylä Suomes – Tuusniemi. Siepäi joga vuottu enne koronaviirussua kävyi rahvastu Nuožarveh. Kerran tuli täyzi avtoubussu rahvastu, heidy työttih elämäh perehih, ga moizih, kus paistah karjalakse. Yksi suomelaine naine puutui Aleksandr Voglojevan taloih. Se oli kuulužan suomelazet taidoilijan Jouni Rajakorpin sizär. Häi potakoičči Aleksandr Voglojevua lähtemäh Suomeh parandamah omua neruo hänen vellen johtol. Voglojev luadi viizan da lähti Suomeh.
– Hänel oli oman stuudii. Häi eli korves, sanou: “Santeri, minul pidäy olla moine kohtu, ku niken ei tulis”. Hänel oli korgei mašin Subaru, ku häi vois ajua lumitiedy myöte poštujuaššiekkassah. Ottau kirjazet da lähtöy järilleh. Häi ozutti minul žurnualan, kuduas oli kirjutettu, ku häi oli puuttunuh viijen parahien luonnontaidoilijoin joukkoh. Minä konzu näin hänen ruadoloi, ellendih, ku häi on ylen nerokas. Minul muga huigei oli, ku tulin sinne, nerotoi, mielis rubein lugemah, täydyygo minul den’gua matkah kodih. Häi pani uvven holstan da käski piirustua midä minä maltan. Minä piirustin luonnon kuvan. A hänellyö sih aigah ostajat tuldih. Ostai kaččou minuhpäi, kyzyy: “Tämä kenbo on?” “Heimovelli”, vaistai Joune. Ostai sanoi minule: “Sinä “kaimait” taivahanrannan. Luaji vezi madalembi, libo taivas nostalda…”.
