Koivu šyöttäy, juottau, lämmittäy, kaunehuolla ihaššuttau

Koivu šyöttäy, juottau, lämmittäy, kaunehuolla ihaššuttau

Valentina Patsukevič
07.06.2023
Koivu on Karjalan yleisin lehtipuu. Še tykkyäy valuo ta avarua, kašvau aukeilla kohilla jokien ta järvien rannoilla, pitin peltojen ta niittyjen reunoja. Ruttoh kašvaja koivu ottau ihmisien jättämie vil’l’avie maita.
Koštamukšen luonnonšuojelualovehen vierailukeškukšešša Valentina Patsukevič kertou koululaisilla koivun tärkevyöštä. Kuva: Valentina Patsukevičin kuva-arhiiva
Koštamukšen luonnonšuojelualovehen vierailukeškukšešša Valentina Patsukevič kertou koululaisilla koivun tärkevyöštä. Kuva: Valentina Patsukevičin kuva-arhiiva

Nykyjäh koivun vualie vihrevyš kertou meilä ihmisien jättämien kylien paikoista. Tuhoutunuijen talojen aluštojen šiämeššä kašvannuot puut šeisotah kuin paččahat viitaten entisen kyläkavun šijaintih. 

Ennein šemmoista vapautta ei ollun: nuorie koivuja aina niitetih heinän kera. 

– Et voi leventyä peltuo, elä anna šillä kaijeta, šanottih karjalaiset. 

Koivu voi kašvua vapuašti vain rannalla, kylyn luona. Talon lähellä šitä konšana ei issutettu, ka još puu kašvo tuotušta šiemeneštä, ni šitä ei kuavettu. Ušottih, jotta koivu hätyyttäy pahua ta šuojelou tuleniskuloista. 

Erikoisen merkittävänä koivu oli talonpoikien elämäššä. Ei ole ni yhtä puuta, mistä vois šuaha niin monenmoisie käyttöesinehie. Vielä vanhoina aikoina koivuo šanottih nellän homman puukši: koivu valotti muailmua, huolehti šiivošta, parenti läsijie, viihytti huutuo. Joka hommašša oli omie šaloja ta perintehie, kaikella oli oma aika. Miärättynä aikana, konša kylmänä šiänä koivu “uinosi” ta šen puušša oli vähän koštevutta, rahvaš varuššettih lämmöllä parahie koivuhalkoja. 

Erikoisen ahkerašti pihalla kovottih koivuhalkopinoja, vet niijen mukah arvoššeltih kotiväjen talouvellisutta. Iltasin kisottih pärettä. Puun tiheyven takie koivupäre hitahašti palo ta pitälti valotti pirttie. Mäntypärieh verrattuna še ei rapšan eikä kyventän. 

Kevyän tultuo, konša koivu havaččeutu alettih varuštua nälttyä, vet taitaja emäntä šuatto valmistua šiitä vuaššua, koivušokerilientä ta äšen hiilihappovettä. Kešän alušša tuli aika ottua tuohta. Juuri šilloin še oli elastini ta helpošti irtautu. Lämpimäššä aikakauvešša še kerkisi kattua pilattuja kohtie verekšellä kuorella. Tuohta kisottih kačalla nauhan muuvvošša spiralin mukah päiväistä vaštah. Tuohta kerittih kerih ta šäilytettih talveh šuaten. A talvella alettih punuo tuohešta. 

Ehottomašti varuštauvuttih kuvottuja löttöjä, kumpaset kuluttih vain netälin piäštä. A kešätöillä ne ollah šopivimmat kenkät. Löttölöissä jalka on aina kuiva – vesi tulou ta iče mänöy pois, a šienitautiloista šilloin ei tiijetty – aina oli uuvvet kenkät.

Kuvottuja kalaššušverkkoja varoin valmissettih tuohikäpryjä ta piälyššettih tuohella kivekšie. Isäntä luati ičellä uuvven kesselin, kumpasen hyvie puolie on vaikieta pienekšie – kesseli oli kepie, luja, tilava, a tarpehen mukah šiitä tuli mitatoin. Loppuh šuaten marjoilla tahi kalalla täytetyššä kesselissä voipi tuuvva vaštoja koko perehellä tahi okšie šiivatoilla šyötäväkši. Niitä pantih kesselin piällä noššaltuan kantta ta šivottih nuoralla. 

Tuohen ominaisuot autettih ruokien pitkyä šäilymistä kesselissä. Painojen kantamista varoin še oli tosi šopiva – paino oli matkalaisen šelällä, käsivarret oltih vapuat, mi on tärkie kävelyn aikana. 

Emännällä kotih ilmešty uušie šopivie ta pätövie tuohiašteita. Tuohivakoissa maito pitälti ei hapannun tuohen antimikrobisien ta lämmönkeštäjien ominaisukšien anšijošta, a šen vejenpitäjät ominaisuot autettih kuivien ainehien šäilymistä. 

Tuohivakoissa šäilytetyt ainehet pitälti ei koššuttu. Ei unohettu lapšieki. Heitä ihaššutettih tuohihelysillä, palloloilla, heposilla ta leikkiašteilla. A neiččyillä valmissettih “lämpimie” tuohikorissukšie. Tuohen kepevyön, lujuon ta elastisuon anšijošta ne oltih ei ainuoštah šopivat ta kaunehet, ka pitkäikäsetki.

Vaštojen varuštamisešša tärkeintä oli katata oikieta koivuo – rauvuškoivuo. Vain šiitä tulou košuaja vašta, a lehet ei ruveta tarttumah vartaloh. Rahvaš mahettih valita tarvittava koivu ta hyvin šituo vaštoja.

Kešän tultuo, konša koivu viherty, šen lehtijä varuššettih karjalla šyötäväkši. Verekšien vihreijen lehtien tuokšu levisi taloušrakennukšie myöten ta lujentu varšinki kuivattavien lehtien liikuttamisen aikana. Nuoret oikein tykättih šitä aikua, jotta yöpyö heinälavošša. 

Iivananpäiväštä Petrunpäiväh šuaten koivu lahjotti ihmisillä vaštoja. Šivottih äijän vaštoja. Kylyššä ollešša ei annettu omie vaštoja toisih käsih – ei annettu omua tervehyttä eikä kaunehutta, eikä älyö. Jokahini kylpi vain omalla vaššalla. “Vašta kylyššä on johtaja”, vašta parenti ta virkisti. 

Vaštojen varuštamisešša tärkeintä oli katata oikieta koivuo – rauvuškoivuo. Vain šiitä tulou košuaja vašta, a lehet ei ruveta tarttumah vartaloh. Rahvaš mahettih valita tarvittava koivu ta hyvin šituo vaštoja. Okšie otettih latvan kešeštä. Šuorie, taipusie, vähäsen riippujie okšie taitajašti kovottih ta yhissettih vaštoja pariloih, jotta ois mukavampi kuivua niitä. 

Karjalaisien kylien eläjillä oli muita koivutouhuja. Joka talošša oli koivušienellä – käšnällä täytetty vakka. Še autto šuaha tulta ta šäilyttyä šitä kiukuašša. Huolehtija emäntä illalla poltti šitä liäväššä ennein karjan tuluo mečäštä. Palajan käšnän haju on tuhosa mäkärällä. Hyvä emäntä aina šäilytti vuateškuapissa kuivua käšnyä. Še veti koštevutta ta šuojeli vuatteita tummehtuneisuošta ta košteuvešta. Tupakoiččijat aina piettih kormanošša käšnäpalani, kumpani oli tulirauvan ošana. 

Talošša oli äijän tarvittavie esinehie, kumpaset šynnyttih koivušta ihmisen ruavon ta älyn anšijošta. Hiilien šammuttamisella tarkotetušša šäilijöššä šäilytettih koivuhiilie. Varuššettih koivutuhkua. “Koivušta on hyvä tuhkaporo, polta, još muila on lopušša”. Tämän neuvon mukah emännät käytettih tuhkua vuatteijen pielittämistä varoin: kiehutetušša veješšä še toimi kuin poro. 

Talvekši varuššettih koivukolikkoja ta luajittih puupaloja kirvešvaršie varoin. Koivupuun lujuo käytettih monien ruatokalujen varšissa. Ehottomašti oli talouvešša tarvittava tervavara. Šitä šuatih koivukuoren polttamisen aikana. 

Koivun kruutašša on meijän luonnon kakši piävärie – niittyjen vihrevyš ta lumipeltojen valkeuš. Koivu on meijän Karjalan mečän kaunotar.

Koko vuosi koivuo käytettih liäkintyä varoin. Miärättynä kautena varuššettih lehenšilmie, lehtijä, ripšuja, kuorta, okšien yksivuotisie vešoja ta pakkulie. Noijat tiijettih tuulipešien käytön šaloja. Talon, liävän tahi karšinan ieššä riputettuna še toimi šuojeluesinehenä. Lisäkši koivulla oli kašvatukšellini merkityš. 

– Viččä luita ei murenna, a älyö lisyäy, šanottih vanhoina aikoina. 

Pahakurisie “opaššettih” “kostittuan koivuhutulla”. Šilloin šanallisie juohatukšie ei tarvittu, vet “piiska älyö terottau, muistuo kiihittäy ta pahua tahtuo hyväkši muuttau”.

Nykyjäh šanosima koivuo tietopuukši. Oli äijän primiettoja, kumpasissa koivu einušti šiätä. Vuotettih aikaista kevättä, još šykyšyllä koivun lehet alettih kellaistuo latvašta. Myöhäistä kevättä vuotettih, još lehet kellaissuttih puun alaošašta. 

Još nälttä alko liikkuo – mua šen juurien šyvyön tašolla šulo, voipi muokata muata. Konša koivun nuoret lehet puhettih, alettih issuttua potakkua. Valmistauvuttih kuivah kešäh, još koivun lehet puhettih aijemmin kuin lepän lehet. Talvi äkkie tulou, još koivulla ruttoh loppuu lehenlähtö. Lisäkši koivun mukah einuššettih šatoisutta. Tulou paha šato, još lehenlähtö on myöhäni, lehet laškeuvutah muah ulkopuoli ylöšpäin, a oša lehistä talvekši jäi puuh. Tulou kašvokaš vuosi, još lehet lähettih kokonah ta laškeutu ulkopuoli allapäin (muurnin), a kevyällä hyväh šatoh viittasi nältän pieni miärä ta lehtien puhkiemini aijemmin lepän lehtijä.

Nykyjäh lapšet et tiijetä monista vanhoista koivun käyttökeinoloista. “Huutuo hillentyä ta häpräkkie kapaloija” – mitä tämä merkiččöy? Voijella kriičkajie kärryn pyörie tervalla ta šituo tuohella halennuita šavipatoja, paikata kuorella vakkoja. 

Ka koivuo kunnivoitetah ei ainuoštah šentäh kun še palvelou rahvahalla. Koivu ašničči omua lujua kunnivuo omalla kaunehuolla – valkevuolla ta šolakkuolla. Še on ainut puu, kumpasella on valkie runko. Koivun kruutašša on meijän luonnon kakši piävärie – niittyjen vihrevyš ta lumipeltojen valkeuš. Koivu on meijän Karjalan mečän kaunotar. Yhelläkänä puulla ei ole omissettu niin äijän folklori-, kirjallisuš-, musiikki- ta mualauštevošta. Missä vain koivu kašvau, joka paikašša še tuou ihmisillä iluo ta valuo!


ПОХОЖИЕ СТАТЬИ
Karjalan Sanomat
Vadelmantuotanto siirtyy tunneleihin
Valtion tuki vauhdittaa aunukselaisen yrittäjän vadelmantuotannon siirtymistä muovin alle.
Oma Mua
Runot jiähäh nykytärkeiksi täh päiväh šuaten
Karjalan kanšojen yštävyštaloššä mäni Karjalaiset runot – rahvahan kulttuurikoodin pohja -seminari. Šemmosie seminarija vietetäh jo nellä vuotta, ta käsiteltävie aiheita aina löytyy.
Oma Mua
Paasonvuaru – Spuasanvuaru
Paaso, Helylän rinnal olii aiga korgei mägi on tulluh kuulužakse turistukohtakse. Sen nimi toven on aiga vaigei arbaitus.
Karjalan Sanomat
Tutkimusmatka rikastuttaa murrekarttaa
Karjalan tutkimuskeskuksen tutkijat lähtivät Tverin alueelle keräämään karjalankielistä aineistoa VepKar-korpusta ja äänitearkistoa varten. Matka on järjestetty Venäjän maantieteellisen seuran tuella.
Kipinä
Tilkuine
Kerdomuksen personuažu sanelou omas matkas buabanke meččäh.
Karjalan Sanomat
Itsenäinen Itä-Karjala oli Suomen projekti
Historiantutkija Denis Popovin mielestä separatistisen Karjalan väliaikaisen hallituksen perustaminen oli osa valkosuomalaisten interventiota Itä-Karjalaan. ”Itsenäisellä” Karjalalla Suomi halusi toteuttaa aluevaatimuksensa Venäjälle.
Oma Mua
Kanšallisien kirjallisukšien kehityštä käsiteltih Moskovašša
Moskovan Ruškiella aukivolla X kirjafestivalin rajoissa oli pietty Kanšallisien kirjallisukšien festivali. Kirjailijat ta runoilijat šekä kielen ta kulttuurin aktiiviset šäilyttäjät tultih festivalih, jotta tutuštuo toini toiseh.
Karjalan Sanomat
Runolauluista pohja luoville toimijoille
Vanhat karjalaiset runolaulut ovat innostuksen lähde säveltäjille, laulajille, tutkijoille ja muille luoville ihmisille. Esimerkkejä siitä kerrottiin seminaarissa.
Karjalan Sanomat
Yöttömät yöt valoisaksi aluksi
Karjalassa pidettiin ensimmäiset mönkijäcrossin mestaruuskisat. Kilpailemaan saapui lapsia ja nuoria Karjalasta, Pietarista ja Belgorodista.
Karjalan Sanomat
Elämäni polku on merkkiteos Karjalan kirjallisuudessa
Se edustaa tuoretta 2000-luvulla esiinnoussutta autoetnografista tutkimustapaa, jossa tutkijan omat kokemukset ja niistä kirjoitetut muistiinpanot muodostavat keskeisen aineiston.
Войти
Регистрация
Пароль
Повторите пароль