Kirvesmies Aleksandr Ivanov
Nämmä srojindunerot da viizahukset sadoi vuozii siirryttih polvi polveh, tuataspäi poijale, died’oispäi bunukale. Meijän aijal on ylen vähä rahvastu, ken vie mustau da maltau salvua kodiloi endizeh tabah. Yksi moizis nerokkahis miehis on Aleksandr Ivanov. Eläy häi Anuksen piiris, Ylä-Anuksen hierus, a rodivui Interpos'olkas. Tuttavuin Aleksandr Petrovičanke ei muga ammui, konzu olin ruadomatkas Ylä-Anukses. Aleksandr Ivanov oli parahite kuorittamas parziloi.
Aleksandr Petrovič, työ nygöi omas pihas oletto kuorittamas parziloi, midäbo luajitto? Mih niškoi?
– Ga pidäy kyly vestiä.
Oma kyly vai kelletahto?
– Kelletahto, kyzyttih. Jo äijäl ristikanzal azuin kylyt. En lugenuh äijygo, ga puolisadua kerdyy.
A kuibo opastuitto täh neroh?
– Mužikat vahnembat ozutettih, kyzyttih:”Toimeh puutuitgo?” ”Puutuin.” ”Ga gu mi ei viidine, täs elämmö.” Ozutettih. Se kai opastundu.
A kenenbo mužikat, tuttavat?
– Ei, susiedat. Miša-diädö Jakovlev täs susiedu eli, dädä Pet'a Jakovlev, akan tuatto opasti. Kaikin opastettih omah luaduh. Eihäi käskietty azuo, ozutettih, azu kui himoitannou. Miša-diädö ruavottah ei istunuh nikonzu: libo vesti midätahto libo haravua azui da stoikkua. Ainos kirves käis oli. Muamal kirves käis sežo ainos pyzyi – oksil ruadoi. Muamo tuli Interpos'olkah evakospäi jälles voinua vuvvel 1944. Nellitostuvuodehizennu ruadoh kerras lähti lespromhozah.
Interpos’olku on meččykylä, sit kaigo mužikat moizet nerokkahat oldih?
– Vahnembat mužikat kai onnuako. Koit, näit, riädyh seizotah, omat koit. Kaikil kirves käis pyzyi. Kengo venehty azui, kengo midä maltoi.
Ennehäi arteliloil ruattih, mugahäi? Kučuttih abuh.
– Muga. Tänäpäi pidänöy sinul abuu, tullah susiedat. Huomei toinah minul pidäy avvuttua. Eihäi enne susiedat abulois dengua kyzytty. Hierus keppi veriäl seizoi, lukkuu ei pietty. Kenbo pertih tulou? Niken. A nygöi lukkuloih ei kačota.
Äijängo vuottu jo sidä ruaduo ruatto? Onnuako pahuospienyössäh kirves käis pyzyy.
– Ga kirves pyzyy, ga suurih dieloloih en tartunuh, kuni kirves lujasti käis ei ruvennuh pyzymäh. Enne eihäi olluh pilua. Kirvehel kai vestimmö. Minägi rubein kirvehel azumah kylylöi.
A konzubo rubeitto azumah?
– Enne armiedu vie. Pidi opastuo.
Oman koingi nostitto?
– Alavozes azuin koin tyttärile priduanoikse, ga yksi Piiterih lähti, toine miehele meni. Sen koin myödih. Duumaičin kui minä, armiespäi tulin, kaksi nedälii kävelin vojennolois sovis, ei olluh muamal dengua ostua sobii, a duumaičin, anna hos tyttäril levo piän piäl rodieu. A heile toine elaigu...
Toine elaigu, ga työ oletto moločču, nygöihäi on ylen vähä mostu ristikanzua, ket maltetah kirvehel ruadua.
– Erähät maltetah, ga parembi azutah bruusus, ei parres. Se, tiettäväine, on kebjiembi.
No työ parembi parres luajitto.
– Parres. Se hätkembi seizou, kestäy. Bruusus čoma rodieu, ga happanou teriämbi.
Työ onnuako ennevahnallizeh moudah nostatto kylylöi da kodiloi, mugahäi?
– Ga se kui kelle pidäy. Minul äijygo kylyy pidäy? Yksi, a azuin äijy. Kodiloi azuin Petroskoile, D’ärvenojas mužikal koin nostimmo. Sit Andrusovan manasteris papil azuimmo koin. Sie abuniekkua äijy oli, midä pidi, kerroissah annettih. Konzu yhtehine kyly linnas salvattih, sit jono oli rahvastu. Anukses, Alavozes on minun salvettuu kylyy.
Aleksandr Petrovič, ongo teile moine ruadopertine, kohtu, kus piettö nämmii ruadobrujii. Kusbo ruatto? Pidäyhäi mužikal olla oma kohtu pihas.
– Alavozes minä ruavoin, sie fatieru minul on. A täs minä gostis olen.
Midä pidäy tiediä kirvesmiehel, gu nostua hyvä kodi libo kyly? Midä pidäy maltua?
– Himo pidäy, himo. Gu himuo ei roinne, maltanou – ei maltane, kodii ei nosta. Opastujes ei äijiä aigua mene. Nuoret parembi nygöi internettah kačotah da televiizorah. Ga opin minä opastua, ottelin kaksi-kolme nuorembua brihaččuu. Kačo! Pädöy! Kuni dengua kädeh en andanuh, pyörittih ymbäri. Vai dengat kädeh puututtih, ei olluh erästy opastujua. Minä opastazin, minul keräl ei pie, ga ei tahtota. Aigua on žiäli kaikil. Enne mužikoil oli aigua. Vestettih, talvel regilöi azuttih, halguo pilattih, meččiä viettih, keviäl istutettih kartohkoi – midä pidi, kai ruattih. Meijän died'oi Vahajärves eli, hänel kaksi-kolme lehmiä oli, heboine. Mustua leibiä laukas ei ostettu, iče ruistu kazvatettih. Lihua myödih, gu lehmiä da häkkilöi piettih. Niilöih dengoih ostettih zuaharii, suolua da valgiedu jauhuo. Dabakkua iče kazvatti – kai oma oli. Minun died’oi Il'l'u Dmitrijev maltoi kaikkie: kaššaliloi, komšii da viršilöi azui.
Ga teijän syväin paloi tozeh ruadoh, mugahäi?
– Muga. Konzu died'oi kuoli, minä vie nuori olin. Vahajärvespäi astummo kaladorogua myöte, koivukaššali died’oin selläs, keppi käis, a myö Tol'a-vellenke, salatit, juoksemmo. Kepil ozuttau: ”Tämä griba tuogua, tuadu älgiä koskekkua!” Tuommo, kaččou, hyvä griba, lykkiäy kaššalih, paha – viškau bokkah. Tulemmo järvirandah, sie veneh oli. Enzimäi sovvammo tuane suorandah, sie marjua keriämmö, ded’oi verkot kaččou, lahnua ottau, sit äski kodih.
Aleksandr Ivanoval igiä nygöi on seiččiekymmen kaksi vuottu. Istumas ruavottah miesty et näe. Konzugo kirvehel ruadau, konzugo ongiruaganke järvele astuu, a konzugo pellol kartohkua kuokkiu. Omas pihas da kois ruaduo ainos on kylläl. Iče mies sanou: ”Kuni ruat – sini elät”. Aleksandr Petrovič ei ole opastunnuh kirvesmiehen neroloih korgielois školis, ga kogo ijän ruadoi puunke. Enzimäi Mujehjärven lespromhozas oli meččyruadolois, a sit kaksikymmen kaksi vuottu ruadoi ramščiekannu Alavozen meččyzavodal. Kui karjalazet salvettih kodiloi, mittustu puudu sih niškoi otettih da kui pandih alustu, nygöi vähä ken tiedäy. A enne kodiloi, kui sanotah, nostettih ijäkse. Seizottih moizet koit kai kaksisadua vuottu.
Aleksandr Petrovič, työ nygöi kylyn salvostu azutto. Kuibo sidä luajitto da mittuine puu parahite pädöy sih niškoi? Konzubo parziloi varustetah?
– Parret pidäs varustua talvel, konzu puu ei kazva. Kol’čat ollah vuodehizet parres, konzu piluat poikkizin. Yhtes puoles ollah hoikembat, a toizes sangiembat. Nygöi ei sih kačota. Kus on hoikembi kol’ču, se puoli pandih pihalpäi, a toine sydämehpäi. Enne eihäi olluh rubiroidu. Salvajes pedäipuu parahite pädöy.
Eihäi kaikkii puuloi otettu salvokseh, mih kačottih?
– Yhtenmoizet parret vallittih, gu viäräččyy da hapannuttu ei olis. Alahazeh venčah vie sangiembat pandih, ielleh nostettih.
Puu on tuodu, sit työ kuoritatto parziloi kablil?
– Koja pidäy pakuttua. Sit vestetäh.
Kuibo sit keriättö salvostu?
– Vot konzu kentahto zakažiu, nostan salbomen, panen vihlät da joga pardeh noumeran kirjutan. Sit noumeroi myöte keriän. Enne vie kolme-nelli salvostu kezäs nostin, a nygöi en.
Äijygo partu pidäy yhteh kylyh?
– Nellikymmen. Yheksä venčua korgevuttu, kymmenendel salbuat. Tiettäväine, enne kuoritettih, sit kaksi vuottu kuivatettih parziloi, sit äski zavodittih vestiä. Enne salvos pandih kivilöil. Enzimäi alustu pandih, sit seinät nostetah. Erähät pandih seinäh stropilat. Kon’kovoi parzi azetettih pohjazespäi suveh, gu lundu ei kerdys yhtel puolel. Levo katettih huabahizil pärielöil. Erähäh kodih kačot, jo salvos puolelleh hapannuh on, a levo seizou. Kižin kupolat sežohäi huabahizil laudazil ollah katettu.
Kodi nuaglattah voibi nostua
Koin nostamizeh niškoi enne ei olluh äijiä ruadobrujua, ga kirves ainos pidi olla. Kirvehettäh nimidä et rua. Omua kirvesty kirvesmies ei andanuh nikelle. Koin nostamizen kuigi halgoloin halguamizen aigua kirvesty ei jätetty pardeh libo lahkoh, pandih rinnal – terä puuh päi.
Aleksandr Petrovič, työ ennevahnallizil ruadobrujil ruatto, se onnuako harjavuitto muga?
– Minä nikunne en kiirehtä. Tiijän, gu minun azuttu on. Minuu ei rodie, a kylys vie rahvas kylbemähes ruvetah. Koin libo kylyn salvajes ei pie äijiä instrumentua: čerti, struugu, pila, kirves, nuaglat. Minä ainos duumaičin, kui Kiži on nualgattah azuttu. Ajelin sinne kaksi-kolme kerdua, kačoin. Nygöi tiijän sen. Moločat mužikat. Reboiselläs levo erähis kodilois on nuaglattah azuttu, tässähgi seizou. Minä kuulin, gu muasteri Nestor konzu loppi suuren kirikön azundan, lykkäi Oniegujärveh oman kirvehen sanoinke: ”Parembi en voi, a pahembi en rubie”.
Nygöi, sanotah, moizii kirvehii kui enne ei ole...
– Äijy kirvesty minä opiin, ga kymmenes kirvehes yksi kudakui rodih. Ei moine kui pidäs, ga voibi vestiä. Kirves, kudai ei hyppiä parrespäi, tartuu, se hyvä on. Kudai kirves mieldy myöte rodieu, sidä nikelle et anna.
No omua kirvesty työ nimih toizeh etto vaihtahäi?
– Nikelle kädeh en anna. Primiettöih en usko, ga “hierus parenou vai akku”.
Moine on istin karjalaine mužikku – ruadai, nerokas da viegi šuutkakas. Kui sanotah karjalazet: “Nero veruo ei pakiče, a iče sinuu syöttäy”. Passiboičen Aleksandr Ivanovua täs paginas. Anna hänen ruado ainos “juoksou”.
