”Ken sanoo, ettei sota ole pelottavaa, ei tiedä sodasta mitään”

”Ken sanoo, ettei sota ole pelottavaa, ei tiedä sodasta mitään”

Marina Petrova
05.04.2025
Vladimir Danilov kävi sodan läpi rykmentin poikana. Yhdessä rintaman kanssa hän eteni kohti Ukrainaa, Moldovaa, Bulgariaa, Romaniaa, Unkaria ja Tšekkoslovakiaa. Kotimaansa voitosta hän sai tietää Itävallassa.
Nadežda ja Vladimir Danilov selvisivät sodasta ja ovat asuneet yhdessä jo noin 70 vuotta. Kuva: Marina Petrova
Nadežda ja Vladimir Danilov selvisivät sodasta ja ovat asuneet yhdessä jo noin 70 vuotta. Kuva: Marina Petrova

Kun sota alkoi, Vladimir Danilov oli 13-vuotias Leningradin asukas. Hän kasvoi puna-armeijan komentajan perheessä. Hänen isänsä vaihtoi usein asuinpaikkaansa palveluksensa vuoksi.

— Talvisodan aikana isäni oli rintamalla Suomen raja-alueella. Siellä hän oli Isänmaallisen sodan alkupäivinäkin, Danilov aloitti kertomuksensa.

— Kukaan ei kuvitellut, että sota olisi kestänyt niin kauan. Koulumme oppilaat evakuoitiin Staraja Russan seudulle, kuten luulimme ei pitkäksi aikaa. Siis otimme mukaan vain vaihtovaatteet ja voileivät. 

Kävi kuitenkin ilmi, että saksalaiset lähestyivät Staraja Russaa nopeammin kuin Leningradia, ja lapset kuljetettiin takaisin Leningradiin. Matkalla busseja alettiin pommittaa.

— Juoksimme ulos busseista ja heittäydyimme maahan. Muistan mustikkapensaan nenäni edessä. Kukaan ei kuollut, kaikki selvisivät.

Vladimir Danilovin kauheimpia muistoja on Leningradin piiritys. Ruoka-annos oli pahimmillaan vain 125 grammaa leipää vuorokaudessa henkilöä kohden. Satoja tuhansia ihmisiä evakuoitiin kaupungista Elämäntietä pitkin.

— Äitini ja minä selvisimme hengissä Leningradin piirityksen kauheimmasta talvesta 1941—1942. Talven lopussa äitini katosi. Hän lähti asunnosta ulos eikä palannut. Siltä ajalta en ole tiennyt mitään hänestä, sotaveteraani muistelee.

Leningradissa ihmiset usein lähtivät asunnoista ulos eivätkä palanneet. Toiset kuolivat nälkään, toiset kaupungin pommituksiin.

Äitini ja minä selvisimme hengissä Leningradin piirityksen kauheimmasta talvesta 1941—1942.
Vladimir Danilov

Äitinsä katoamisen jälkeen Vladimir pääsi lasten vastaanottokotiin. Huhtikuun alussa 1942 orpolapset evakuoitiin kuorma-autoilla Laatokan yli. Jään päällä oli vettä, mikä vaikeutti autojen kulkua. Myös pommitukset häiritsivät matkaa.

Lapset kuljetettiin Krasnodarin alueelle junalla. Otradnajan taajamaan avattiin Leningradin kaupungista evakuoitujen lasten koti.

— Pakenin lastenkodista. Halusin löytää Pjatigorskista sukulaiseni. Minulta kesti kauan päästä paikalle, kävellen ja autoilla. En löytänyt sukulaisiani. Pjatigorskissa minut otti huostaansa sotilasyksikkö, näin minusta tuli rykmentin poika, Danilov muistelee.

Vladimir suoritti tehtäviä voimiensa mukaan. Hän oli asiakirjojen toimittaja.

— 16-vuotiaana vannoin sotilasvalan ja sain konekiväärin. Sotilasyksikkömme ei osallistunut taisteluihin, se oli armeijan esikunnassa, mutta lähellä etulinjaa. Näimme usein kuolleiden ruumiita hyökkäyksen aikana.

Sotilasyksikkö oli osa kolmannen Ukrainan rintaman 46. armeijaa.

— Yhdessä rintaman kanssa etenimme kohti Ukrainaa, Moldovaa, Bulgariaa, Romaniaa, Unkaria, Tšekkoslovakiaa ja myös Itävaltaa. Taisteluja käytiin Ukrainan alueilla, joilla nyt poikamme taistelevat. Aikoinaan ajoimme saksalaiset pois myös Harkovasta, Kupjanskista, Kryvyi Rihista ja Odessan alueelta, Danilov sanoi.

— Perääntymisen aikana saksalaiset fasistit tuhosivat kyliä, kaupunkia, valtateitä ja siltoja sekä tappoivat väestöä. Ukrainalaiset nationalistit tekevät nyt samaa.

— Yksikössämme oli noin tuhat eri kansallisuuksia edustavaa henkilöä. Kaikki kohtelivat toisiaan ystävällisesti. Nyt on kaikkialla kiistoja eri kansallisuuksien välillä, hän harmittelee.

16-vuotiaana vannoin sotilasvalan ja sain konekiväärin. Sotilasyksikkömme ei osallistunut taisteluihin, se oli armeijan esikunnassa, mutta lähellä etulinjaa. Näimme usein kuolleiden ruumiita hyökkäyksen aikana.
Vladimir Danilov

Romania oli Saksan liittolainen. Romanian kuninkaana oli silloin Mikael, mutta todellinen valta oli marsalkka Ion Antonescun käsissä. Antonescu ja hänen lähipiirinsä muodostivat liiton natsi-Saksan kanssa.

— Mikael päätti vuonna 1944 siirtyä Neuvostoliiton puolelle ja osallistua sotaan Saksaa vastaan. Romanialaiset taistelivat yhdessä neuvostoliittolaisten joukkojen kanssa natsien liittoumaa vastaan Unkarin alueella ja sitten Itävallassa. Stalin arvosti Mikaelin päätöstä ja palkitsi hänet Voiton kunniamerkillä, Danilov kertoo.

— Näin kuningas Mikaelin omin silmin, kun hän kävi vierailemassa sotilasyksikössämme. Hän oli nuori, hieman yli 20-vuotia s. Hänellä oli avoauto.

 Danilov muistaa pitkän taistelun Budapestissa. Kaupungin halki virtaa Tonava, joka jakaa sen kahteen osaan: läntiseen Budaan ja itäiseen Pestiin. Itäisen osan piirittivät toisen Ukrainan rintaman joukot ja lounaisosan kolmannen Ukrainan rintaman joukot.

— Taistelut kestivät yli kuukauden. Jouduimme perääntymään taistellen, mutta sitten saimme asemamme takaisin. Johtomme kehotti saksalaisjoukkoja antautumaan ja laskemaan aseensa. Viholliset tappoivat rauhanneuvottelijat, mikä aiheutti voimakkaita hyökkäyksiä puoleltamme, Danilov sanoo.

— Muistan hyvin, kuinka horisontin puoli peittyi ammusten ja pommien mustaan savuun. Puna-armeija vapautti vihollisilta ensin Pensin ja sitten Budan.

Kun Saksan antautumisesta ilmoitettiin, saksalaiset alkoivat antautua Neuvostoliiton liittolaisille.
Vladimir Danilov

Itävallassa tapasivat 2. ja 3. Ukrainan rintaman joukot sekä myös Neuvostoliiton liittolaiset, amerikkalaiset ja englantilaiset.

— Kun Saksan antautumisesta ilmoitettiin, saksalaiset alkoivat antautua Neuvostoliiton liittolaisille. Pelättiin, että he joutuvat taistelemaan liittolaisten puolella Neuvostoliittoa vastaan. Lähdimme kerran katsomaan amerikkalaisten miehittämää aluetta. Tien varrelle tietyin välimatkoin oli kasattu aseita. Saksalaiset sotilaat menivät antautumaan amerikkalaisille ilman aseita, Danilov sanoo.

Toukokuussa 1945 Danilov oli Itävallassa, Gmundenin kaupungissa.

— Sotilasjoukkomme etenivät. Taisteluja käytiin enää harvoin. Kerran yöllä aloitettiin ammunta yksikkömme paikalla. Luulimme saksalaisten ampuvan. Otimme yhteyttä esikuntaan ja kävi ilmi, että sotilaamme saivat tietää maamme voitosta isänmaallisessa sodassa ja ampuivat ilmaan ilosta, Danilov kertoi.

Danilovin yksikkö sai käskyn palata Romaniaan. Siellä yksikkö hajotettiin ja hänet kotiutettiin, koska hän oli alaikäinen. Vladimir lähti Donin Rostoviin, jossa asui hänen tätinsä. Siihen tuli hänen isänsä, everstiluutnantti.

— Oliko sota pelottavaa? Vastaan siteeraamalla Julia Druninan runon:

Näin vain kerran käsitaistelun.
Kerran todellisuudessa ja tuhat unessa.
Ken sanoo, että sota ei ole pelottavaa,
Ei tiedä sodasta mitään.

Vaimonsa kanssa noin 70 vuotta yhdessä

Sodan jälkeen Vladimir Danilov meni opiskelemaan koulun viidennelle luokalle.

— Ensin suoritin venäjän kielen ja matematiikan tentit, ja vasta sitten minut hyväksyttiin opiskelemaan.

Danilov valmistui viestintäopistosta ja työskenteli Segežan viestintätoimistossa ja sitten paperikonetehtaalla ensin sähköasentajana ja sitten sellun keitto-osaston varajohtajana. Vuonna 1975 hän kävi työmatkalla Yhdysvalloissa tutustumassa uuteen sellun valmistusmenetelmään.

— Ero yhdysvaltalaisen tehtaan ja Segežan tehtaan tuotantomenetelmien välillä oli suuri. Tehtaamme hankki uudet laitteet, jotka ovat edelleen käytössä, Danilov sanoo.

Danilov työskenteli 70-vuotiaaksi asti ja jäi sitten eläkkeelle. Hän muutti yhdessä vaimonsa Nadeždan kanssa Petroskoihin. Sodan aikana vaimon perhe evakuoitiin Siperiaan. Sodan jälkeen hän työskenteli operaattorina radioasemalla.

Pariskunnalla on kaksi tytärtä ja lastenlapsia.


ПОХОЖИЕ СТАТЬИ
Oma Mua
Moine oza oli lepitty: ozatoi mučoi, jällespäi – leski
Voiton 80-vuozipäiväkse Karjalan Rahvahan Liitto pidäy aktsiedu “Karjalazet voinan vuozinnu”.
Oma Mua
“Mama lugi da itki, dai myö itkimmö”
Kaikkii, kel on kois ruokos piettäviä Ižanmuallizen voinan aigah frontale kirjutettuu libo frontalpäi suaduu karjalakse kirjutettuu kirjastu, kučuttih sanelemah sih nähte.
Karjalan Sanomat
“Nautin täysin sydämin jokaisesta eletystä päivästä”
Sotalapsi Alevtina Ratšugina oli evakossa kolme vuotta. Palattuaan Karjalaan hänen perheensä koki nälkää. Alevtinaa ei hyväksytty kouluun, koska hän oli liian laiha ja fyysisesti heikko.
Oma Mua
Korvennetut kirjaset
Rintamalta työnnetyt kirjaset ollah šyväimellä kallehie Šuuren Isänmuallisen šovan tovellisie dokumenttija.
Karjalan Sanomat
”Leningrad vetää aina puoleensa”
Piirityksen kauhuista selvinnyt Viktor Ivlev vierailee Pietarissa joka kesä. Hän käy Piskarjovkan hautausmaalla kumartamassa piirityksen aikana nälkään ja pommituksiin kuolleille siviileille.
Войти
Регистрация
Пароль
Повторите пароль