Karjalaisen perehen elämäštä
Karjalan šuuret perehet elettih tavallisešti šovušša. Perehet oltih šuuret ta šaman katon alla eli monta polvikuntua. Tuatto miäräsi talošša kaikki miehien työt, muamo puoleštah järješteli naisien hommat. Näih käškylöih piti kaikkien alistuo, kuin poikien, niin ni min’n’ojenki.
Još tora tuli, oli še šelvitettävä ilman šivullisien apuo. Täštä näin ni šanotah:
– Elä kyšy kyläštä neuvuo kotisih aseih.
Ympäristö hivo ihmisien käytöštä. Liika ylpevyš katou ihmiseštä, kun šiitä hänellä aikanah huomautetah.
Šukulaisuš šito heimokunnan lujašti yhteh. Lähisie kaikičči autettih, kostitettih, ta puolissettih, tai šanottih täštä entini rahvaš näin:
– Lähimmäistäh lehmäki nuolou.
Rakkahilla heimolaisilla on monta nimie. Koko perehtä šanottih perehekši, joukokši tahi matkovehekši. Omat lapšet ta min’n’at kučuttih muamuo muamokši, tuattuo tuatokši, ukkuo ukokši ta ämmyö ämmökši.
Muut heimolaiset näitä nimitykšie tietyšti ei käytetty, a nimitettih etunimellä: Ritaniemen Pekka tahi Pänttö-Pekka tahi Päntön Outi ta Päntön akka. Isäntä- ta emäntä -nimitykšie ei käytetty, vain kun lienöy ollun kyšymyš molommista, ni šanottih “Ritaniemen vanhukšet”.
Oma poika oli vain poika, vain tytär oli lapšena olleššah tyttö, miun tyttö. Ennein miehol’ah šuoritantua hiän oli tytär ta neičyt.
Lapšeh lašta ukko ta ämmö kučuttih punukka-nimellä. Vienašša lapšella oli monta nimie. Lapši oli konša šikie ta šikivö, konša äpäreh, rotina, peiponi ta penška. Šanottih lašta pehmieštiki: lapširukka tahi pikkaraini puarisko. Hellittelynimenä käytettih tämmösie nimitykšie: kukki-lapšeni, kukki-veikkoni, kukki-muamoni, kukki-tuattoni.
Poikua ta tytärtä kučuttih kotikyläššä tuaton ta ukon mukah, vain muamon šyntymäkyläššä muamon ta ämmön mukah. Niinpä, esimerkiksi, akonlakšilaista Vilho Jyrinojua šanottih Akonlahešša Sirkein Ontropan Vasseleiksi, kun tuaton nimi oli Ontroppa ta ukon Sirkei. A Kuivajärvellä ta Hietajärvellä, mistä muamon šuku on lähtösin, kučuttih häntä Nihvon Natalien Vasseleiksi, kun muamo oli Natalie ta ukko Nihvo.
Konša lapšet kyšyttih lupua kunnenih lähtie muamoltah tahi tuatoltah, ni šanottih:
– Muamoseni kantajaini, tuattoseni kultaseni.
Čikokši šanottih ei vain omua čikkuo, vain muitaki vierahie:
– Tule, čikkoni, piätä eččimäh.
Näitä hellittelyšanoja on šuuri joukko: “Tule kukki čikkoni, veikkoni”, “Oi kullan kukki veikkoni”, “Oi kullan kukki tuattoseni, ämmöni, muamoseni”, taikka kiännyttih tämmösilläki šanoilla toisihis: “Kuule šie, kullašta kuvattu”.
Lapšella oli tavalisešti ristimuamo ta ristituatto, kumpasie lapšen muamo ta tuatto šanottih kuomakši.
Kaimakšet oltih keškenäh šemmoset ihmiset, kumpasilla oltih šamat nimet. Tämmöni loru on kaimoista:
Kaima kaivoh putosi,
toini kaima kaivamah,
kolmaš piältä kaččomah,
nelläš kotih juokšomah. (Mari Kyyrönen)
Lapšie kašvatettih hyväsešti. Pikkaraini lapši oli muamon yšäššä. Lämmin kyly ta vaššan lehti oltih voitiena ta liäkkienä läsijällä lapšella. Omua lašta aina puolissettih ta hellällä kuritettih. Šanottihki täštä näin:
– Omua puolissa, vaikka šuuta viärissä.
