Karjalaisen oravakoiran temppuja
Koiranpentu Kettu ilmešty meijän pereheššä viime vuuvven pimiekuušša. Oravakoira on oikein vikkelä ta tottelomatoin, iloni ts älykäš, rohkie ta viekaš, villi ta toičči hyvävirkaniki elukka.
Še on ruškie kuin tuli helieiänini koira. Ketun rinnašša on pieni valkie maniška. Koiran piä on pieni, a hampahat ollah terävät kuin nieklat. Elukan kylkilöissä, još kaččuo tarkkah, näkyy juovie, puitto ihan tuanoin joku ihmini šilitteli koirua šormilla.
Kettu oli niin pieni, jotta konša meijän nuapurit enšimmäistä kertua nähtih še meijän pihašša, niin ajateltih, jotta myö ottima tyttärellä maršun. Šemmoni še oli pikkaraini.
Koirua tykätäh meijän kaikki heimolaiset, koko meijän katu, kun lapšet, niin ni aikuhiset. Još kennih tulou meijän pihah, niin Kettu heti rupieu oikein lujašti haukkumah. Koiran haukunnan mukah meijän perehen jokahini jäšen voit ymmärtyä ken tuli pihah: ihmini vain joku elukka.
Kettu oikein tykkyäy juošša ta haukkuo. Še juokšou niin ruttoseh, jotta toičči et kerkie pityä šitä šilmällä. Koira šuau šuuren vauhin, šen vartalo ojentautuu, äšen häntä, korvat nojauvutah piätä vaššen, a pienet käpälät ruttoh ponnissutah muašta. Šemmosella tavalla še juokšou kiššojen peräššä. A još ei kerkie, niin juokšou ta šiännykšissä valittau.
Kettu on nuori koira ta šentäh šen mielehisenä hommana on leikki. Še leikkiy kaikkien kera. Tykkyäy kuunnella hiirie pellolla šekä varaštua pienie esinehie tahi vuatteita ta šiitä peittyä ne kunnenih. A kunne koira niitä peittäy ta pitäkšikö ajakši – täštä tietäy vain iče Kettu. Još antua koiralla mitänih makieta, niin še enšin juokšou etähämpi ta šiitä ruttoseh kaivau hauvan, kunne peittäyki oman šualehen.
Pitän talven jälkeh, konša tuli kevät ta lumi rupesi šulamah, myö löysimä monta omua kavotušta. Lumen alta spuutiuvuttih šormikkahat, kuatančča, kinnaš ta isännän kotitöppöni.
Kaččomatta šiih, jotta nykyjäh Kettu on tottelomatoin, myö kuitenki ušomma, jotta šiitä še rauhottuu. Myö niämmä, jotta täštä nuorešta koirašta tulou meijän luotettava kaveri.
