Karjalan kirjallisuuden klassikot -sarjassa Armas Mišinille on omistettu oma runo-osansa ”Neljä kotimaata” (2015). Nämä ovat Inkeri, jossa hän vietti varhaislapsuutensa, Siperia, johon hän sodan puhjettua päätyi evakkona äitinsä kanssa, Karjala, jonne Armas — jo neljätoistavuotiaana — ja hänen äitinsä muuttivat Omskista, ja Suomi, jossa Armas vietti viimeiset vuotensa karjalaisen Olga-vaimonsa kanssa Turussa Feliks-poikansa perhe vanhuuden turvanaan.
Kuitenkin juuri Karjala on vienyt Armas Mišinin sydämen. Juuri meidän kotiseutumme ja sen kansa ovat kaikista vuolaimmin hersyttäneet hänen runosuontaan koskettaviin säkeisiin. Ja yhtä lailla innoittaneet häntä valaiseviin ja teräviin tieteellisiin oivalluksiin karjalais-suomalaisen kansanperinteen aarteiden ja Kalevalan äärellä.
Todella lahjakkaalla ihmisellä on elämässään tehtävä, jota hän pitää itseään suurempana ja jolle hän omistautuu kokonaan. Sellaisena kutsumustehtävänään Mišin koki Karjalan venäjän-, suomen- ja viime vuosisadan lopulta alkaen myös karjalan- ja vepsänkielisen kirjallisuuden palvelemisen.
Koko monipuolisessa elämäntyössään hän rakasti ja palveli sanataidetta yhtä pyyteettömästi ja kiihkeästi kuin ritari palvoo Kaunista naistaan. Etenkin karjalaisille ja vepsäläisille, jotka elvyttivät ja kehittivät omakielistä kirjallisuuttaan, Mišin oli monet vuodet väsymätön kannustaja, viisas opastaja ja hienovaistoinen kriitikko luovan kirjoittamisen saralla.
Nuorekas innostus ja vilpittömyys, avoin vastaanottava mieli ja keskustelualttius olivat hänelle ominaisia. Intohimo sanataiteeseen oli painanut henkevän romanttisen leimansa Armaksen ulkoiseen olemukseenkin. Hän oli runoilijan perikuva lukemattomilla matkoillaan ympäri Karjalaa. Niillä hänellä oli aina painavaa ja mieltä ylentävää sanottavaa tavallisille ihmisille lukijatapaamisissa.
Inkerinsuomalaisten sydämiin Armas Hiiri runoili itsensä Inkerinmaan kansan kovien kohtaloiden kuvaajana ja sen tuntojen herkkänä tulkkina. Sielunsa sisimmässä sopukassa hän helli läpi elämän rakkaita muistoja Pienen Aution kylästä.
Tuo sielun sopukka oli hänellä kuin sydämen alttari piskuiselle pihlajaiselle kotimaalle. Jos Armas olisi jollakin ihmeellä päässyt mukaan avaruusmatkalle Maata kiertävälle radalle, hän olisi sieltäkin käsin hakenut katseellaan Pohjois-Inkeriä ja lapsuutensa onnelaa. Tuhansilla hänen heimolaisillaan oli heilläkin oma Pieni Autionsa sydämensä kätkössä.
Itse pidin aivan erityisesti Armaksen venäjänkielisistä varhaisrunoista. Niistä säteili puhdas sumentumaton olemassaolon ilo, maailma näyttäytyi noissa säkeissä valoisana, nuorekkaana ja aamuraikkaana kuin aikojen alussa. Tällaisessa mielenvireessä ihmisen tulisikin aloittaa jokainen päivänsä maan päällä. ”Ma kiitän Luojaa elämästäni”, tilitti Armas elämäntuntoaan myöhemmällä iällään.
Yli viisi vuotta kesti Armas Mišinin ja folkloristi Eino Kiurun työ Kalevalan uuden venäjännöksen parissa, joka ilmestyi kahtena kirjapainoksena 1998 ja 1999 sekä kolmantena eli tarkistettuna painoksena 2001. Parivaljakko venäjänsi myöhemmin muutkin Kalevalan versiot. Päälle päätteeksi kääntäjät valitsivat Kalevalasta noin 4 000 säettä lastenpainosta varten.
Tätä suurenmoista kulttuuritekoa edelsi vuosien pohjatyö. Mišin oli vertaillut Kalevalaa ja kansanrunoutta keskenään sekä tutkinut niin sanottua Kalevala-prosessia eli eepoksen muovautumisvaiheita Lönnrotin tuotannossa. ”Tätä työtä riittäisi koko elämän ajaksi”, hän totesi vuonna 2000. ”Jokaisesta Kalevalan luvusta voisi kirjoittaa oman erillisen kirjan, ja se veisi lukijan mukanaan kuin dekkari.”
Venäjäntäjät olivat tuoneet esille uudenlaisen näkökulman: Kalevala on nimenomaan rauhaa ja sopua henkivä talonpoikaiseepos ja lajityypiltään Lönnrotin kansanrunouden pohjalta luoma runoelma.
Nuo suomen- ja venäjänkieliset Kalevala-julkaisut aloittivat Karjalassa todellisen Kalevala-renessanssin, jolloin eepos saavutti meillä tavattoman laajan suosion. Silti kääntäjien uustulkinta herätti 2000-luvun alkuvuosikymmenellä kiivasta väittelyäkin kulttuuripiireissä. Jotkut antoivat etusijan klassiselle Belskin venäjännökselle, toiset taas pitivät Kalevalaa sataprosenttisena kansanrunoutena ja kiistivät Lönnrotin luovan panoksen.
Armas Mišin pahoitteli katkerana sitä, että tieteellisesti perusteltu näkemys eepoksesta kohtasi eräiden tiedemiesten vastustusta. Sanoin hänelle, että tiedekin menee eteenpäin sukupolvenvaihdosten tahdissa.
Jos hänen olisi suotu elää tähän päivään, hän iloitsisi nyt uuden, samoinajattelevan tutkija- ja lukijapolven esiinmarssista. Edelläkävijän työ kantaa edelleen hedelmää.
• Runoilijanimet Armas Hiiri, Oleg Mišin
• Syntyi 15.2.1935 Pienen Aution kylässä Pohjois-Inkerissä.
• Asui äitinsä kanssa evakossa Siperiassa 1941—1949.
• Loppututkinnot Puudosin opettajaopistossa ja Karjalan kasvatusopillisessa korkeakoulussa 1950–luvulla.
• Väitteli fi lologian kandidaatiksi 1971.
• Työskenteli Kielen, kirjallisuuden ja historian laitoksella Petroskoissa 1971—1985, Carelia–lehden runousosaston vastaavana 2002—2011.
• Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsen vuodesta 1964.
• Karjalan kirjailijaliiton johtokunnan varapuheenjohtajana vuodesta 1985 ja puheenjohtajana 1990—2005.
• Palkinnot: Arhippa Perttusen nimeä kantava valtionpalkinto 1986, Sampo-palkinto 1999, Ystävyyden kunniamerkki 2005.
• Arvonimet: Venäjän federaation ansioitunut kulttuurityöntekijä, Karjalan ansioitunut kulttuurityöntekijä, Karjalan kansankirjailija 2011.
• Kuoli Turussa 9.10.2018.