Jokainen miina piti löytää
Marraskuun 1944 alkuun mennessä sotatoimet Karjalan rintamalla päättyivät. Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta vapautettiin miehityksestä. Sotatapahtumien aikana tuhoutuneiden kaupunkien ja kylien jälleenrakentamiseksi oli tarpeen puhdistaa tasavallan alue miinoista. Maa-alueet oli saatettava turvallisiksi siviileille.
Ilma- ja kemianpuolustuksen tukiyhdistys alkoi muodostaa vapaaehtoisjoukkoja siviileistä. Miinanraivaajiksi opetettiin yli 15-vuotiaita. Prääsän piirin Pyhäjärvellä asuva Mihail Jevsejev oli yksi ensimmäisistä, jotka ilmoittautuivat vapaaehtoisjoukkoon.
— Prääsän piirissä niin kuin muualla tasavallassa maasto oli miinoitettu. Jokaisessa piirissä vapaaehtoisista muodostettiin miinanraivaajien joukkoja. Joukkomme enemmistö oli alaikäisiä tyttöjä. Poikia oli vähän, Mihail kertoo.
70 oppitunnin kurssilla sotilaat opettivat nuorille, kuinka löytää ja purkaa miinan. Tehtävänä oli löytää jokainen miina ja tehdä se vaarattomaksi. Siitä riippui monien ihmisten elämä.
Nuoret miinanraivaajat eivät olleet viikkoihin kotona. He kulkivat monia kilometrejä päivässä ja yöpyivät metsässä tai asutuskeskusten hylätyissä taloissa tai saunoissa. He söivät mitä metsästä löysivät, luonnon antimia, joskus jäniksiä. Näläntunne ei kadonnut koskaan.
— Kätemme väsyivät. Nyt etsitään miinoja nykyaikaisilla laitteilla esimerkiksi metallinpaljastimella. Aiemmin etsittiin kiväärin pistimellä. Kun pistin osui miinaan, ryhdyimme tekemään miinan vaarattomaksi räjäyttämällä tai avaamalla, Mihail kertoo.
— Tytöt usein pyysivät minua räjäyttämään miinoja, hän jatkaa.
Vammoja tietenkin sattui.
— Kerran meitä oli kolme ja kävelimme polkua pitkin. Toverini astui kaksi askelta taaksepäin polulta, ja miina räjähti. Hän haavoittui, mutta ei menettänyt jalkojaan. Minä menetin kuulon oikeasta korvasta. Vasemman korvan kuulo heikkeni. Nyt minulla on kuulokoje, mutta se vähän auttaa, Mihail kertoo.
— Lopetimme miinojen etsinnän myöhään syksyllä maan routaantumisen jälkeen.
— Miinanraivaus ei pelottanut minua, koska olin koulutettu siihen. Pelottaa se, että jopa nyt, 80 vuotta sodan päättymisen jälkeen, miinoja löydetään edelleen, Jevsejev sanoo.
Kun alkoi sota, Mihail Jevsejevin isä lähti rintamalle, muut perheen jäsenet evakuoitiin Prääsän piirin Pyhäjärveltä Arkangelin alueelle. Perheessä oli viisi lasta, Mihail oli vanhin, 13-vuotias.
Saveljevit palasivat kotiseudulleen vuonna 1944, kun Karjala vapautettiin suomalaisista miehittäjistä. Heidän talonsa ja monien muiden asukkaiden talot oli tuhottu ja heidät majoitettiin tyhjiin taloihin. Jotkut talon omistajat kaatuivat sodassa, ja suuri osa siirtoväestä ei palannut kotikylään.
Jevsejevin lapsista palasivat kotikylään kolme: Mihail, hänen veljensä Fjodor ja sisarensa Ida. Viikkoa ennen paluumatkaa Karjalaan Mihailin nuorempi sisar Olga kuoli ja toinen sisar Marija kuoli jo matkalla. Molemmat menehtyivät nälkään ja tauteihin.
— Arkangelin alueella äitini työskenteli maatilalla. Henkilöä kohden annettiin 250 grammaa leipää. Olimme aina nälkäisiä. Mihailin isä palasi rintamalta, mutta kuoli hänkin puolen vuoden kuluttua sairauksiin.
Vuonna 1946 pyhäjärveläisiä nuoria kutsuttiin rakentamaan Petroskoita uudelleen sodan jälkeen. Mihail opiskeli muurariksi, muut rappaajaksi, maalariksi ja puusepäksi.
— Neljässä vuodessa rakensimme muun muassa postitoimiston Dzeržinskinkadulle, kaksi asuintaloa Lenininkadulle ja pankkirakennuksen kaupungin keskustaan, sotaveteraani muistelee.
Jevsejevin mukaan ne vuodet olivat vaikeimpia. Leipää annettiin korteilla. Päiväannos oli 500 grammaa leipää työkykyistä kohden.
— Kaupat olivat auki aamuseitsemältä. Kävin hakemassa leipää ennen työpäivän alkua. Kauppojen hyllyt olivat tyhjiä, koska elintarvikkeet annettiin vain kortilla. Työpäivän jälkeen kävimme etsimässä perunaa pelloilta. Jos löysin perunoita, se oli tuuria.
— Vuonna 1947 hallitus lakkautti korttijärjestelmän. Se oli suuri juhla elämässäni. Sinä päivänä oli vapaapäivä, kukaan ei käynyt töissä. Ostimme ja söimme leipää, kunnes vatsamme olivat täynnä. Jatkuva nälän tunne oli kova koettelemus sodan ja sodan jälkeisinä vuosina.
— Nyt elämme kuin paratiisissa. Ruokapöydässä on erilaisia herkkuja. Tietenkin tarvitaan rahaa, mutta sitä minulla riittää. Saan hyvän eläkkeen.
Työkuri oli tiukka. Onegan tehtaan pilli kutsui kaupunkilaisia työhön. Pillejä oli kolme. Kolmannen pillin jälkeen minuuttiakaan ei saanut myöhästyä. Myöhästyneet lähetettiin pakkotöihin.
— En koskaan myöhästynyt töistä.
Jevsejev sai työstä lukuisia kunniakirjoja ja mitaleja. Hänellä on muun muassa sotalapsen mitali. Tänä vuonna hän sai Suuressa isänmaallisessa sodassa 1941— 1945 saavutetun voiton 80-vuotisjuhlan mitalin.
Jevsejev on Prääsän piirin kunniakansalainen. Prääsän piirissä hän on ainoa sotaveteraani, joka on edelleen elossa. Voitonpäivä on Mihail Jevsejeville muistutus sotatapahtumista. Hän vierailee aina Pyhäjärven sotilaiden hautausmaalla. A iemmin hän kävi koulussa kertomassa nuorelle sukupolville miinanraivauksesta ja evakkovuosista.
— Kerroin myös siitä, kun evakkovuosina työskennellessämme maatilalla kuivatimme perunoita ja lähetimme niitä rintamalle sotilaiden tarpeisiin. Kerroin korttijärjestelmän lakkauttamisesta ja maamme suuresta voitosta isänmaallisessa sodassa.
”Muistan morseaakkoset paremmin kuin venäjän aakkoset”
Vuonna 1950 Mihail Jevsejev lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan ilmavoimien joukko-osastoon Murmanskiin neljäksi vuodeksi.
— Olin radiosähköttäjänä. Muistan edelleen morseaakkoset ehkä paremmin kuin venäjän kielen aakkoset, hän sanoo.
— Sähkötys oli silloin luotettava viestintämenetelmä verrattuna puhelinlinjaan, hän huomauttaa.
Palveluksen jälkeen Mihail palasi kotikyläänsä. Sen lähellä alettiin rakentaa tietä ja hänet otettiin töihin. Sitten hän työskenteli turkistarhassa ja myöhemmin sikalassa.
— Turkistarhan keittiössä valmistin kymmeniä tonnia sekarehua turkiseläimille päivittäin. Tarhassa kasvatettiin minkkejä, naaleja ja hopeakettuja. Kun jäin eläkkeelle, kävin auttamassa vaimoani Jevgenijaa sikalassa. 1990-luvulla Pyhäjärven maatalouslaitokset kärsivät tappioita ja lopettivat toimintansa kuten monet muut laitokset Venäjällä, Jevsejev kertoo.
Pariskunnan toinen poika kuoli, toinen auttaa nyt isäänsä kotitaloustöissä. Mihailin vaimo kuoli kuusi vuotta sitten. Hän asuu puutalossa yksin. Sotaveteraani ei masennu. Harjoittaakseen muistiaan hän täyttää sudokua tai lukee sanomalehtiä.
Kevään tultua 97-vuotias aikoo kasvattaa vihanneksia ja perunaa kotitalonsa pihalla.
