Jänišan pert’
Lendi jäniš ičeleze pertin. Pen’ se oli, no lujas čoma: katuz oli, iknad da uks’. Eskai stol da laučad oliba pertiš. Lendi jäniš pertin da läksi adivoihe, a uksen unohti saubata luklole. Jäniš adivoiš ištui, a sil aigal hänen pert’he libui koskhaine.
— Či-či-či! — pajati koskhaine, — Mitte hüvä pert’ om! — veri koskhaine laučale magadamha.
Pördihe jäniš kodihe da mugažo veri laučale magadamha. Venui ühtel bokal, sid’ kändihe toižele bokale da i koski koskhašt.
— Či-či-či! — čirgui koskhaine.
Pöl’gästui jäniš — hüppähti pertišpäi. Hüppib, hüppib jänišaine-varučaine tedme, karktas voikab. Vastsi hän kondjan.
— Mikš sinä muga voikad? — küzub kondi.
— Libui minun pert’he mitte-se živat, — sanub jäniš, — kuna minei mända elämaha tal’veks?
— Ala tusttu, jäniš, minä abutan sinei, — sanui kondi.
Tuliba kondi da jäniš pertinnoks. Märäiži kondi kaikel vägel. Kulišti koskhaine kondjan änen da küzui:
— Či-či-či! Ken nece om?
Kondi kuli-kuli da i läksi mecha: ken tedab, mitte živat om nečiš pertižes. Jäi jäniš üksnäze. Jokseb hän tedme da karktas voikab. Tuleb vastha reboi.
— Jänišaine, čomaine, kuna joksed? Mikš voikad?
— Avoi, komaine, ei ole minai ičein pertid! Libui sihe mitte-se živat i ei tahtoi lähtta pertišpäi, — sanui jäniš.
— Minä abutan sinei, — sanui reboi. — En jäta sindai gor’as.
Mäneba reboi da jäniš pertinnoks. Reboi astub pert’he, händal vitlitab, käredal änel kidastab:
— Ken tägä om? Tule tänna! Ku ed tule iče, ka künzin sindai, hambhil puren!
A koskhaine sanub hänele:
— Či-či-či! Či-či-či! Či-či-či!
Reboi kuli-kuli: ken tedab, mitte živat om nečiš pertižes. Da i pageni hän mecha.
Jäniš sinna-tänna kacuhti da i voikaškanzi. Hüppib tedme, a hänele vastha kukoi tuleb.
— Jänišaine, velleine, mikš sinä voikad? — küzui kukoi.
— Avoi, kukoi sebranik, — sanub jäniš, — minai om bed! Pigai om tal’v, a minun pertiš mitte-se živat ištub da mindai ei pästa. Kondi tahtoi küksta, reboi tahtoi, no ei voinugoi...
— Ala tusttu, jäniš sebranik, minä abutan sinei, — sanui kukoi.
Tuliba hö jänišan pertinnoks. Kukoi mäni ümbri pertiš, kacuhti kaikiš polišpäi i launuškanzi:
— Ku-ki-lau-lu! Pertiš sauptan! Pän čapan!
Koskhaine ei tulend pertišpäi. Hüppi kukoi kündusele i udes launub:
— Ku-ki-lau-lu! Pertiš sauptan! Pän čapan!
A koskhaine andab vastusen laučalpäi:
— Či-či-či! Či-či-či! Či-či-či!
Kukoi hüppähti laučale da i koki koskhaižen. Ihastui jäniš, hüppähteli da kargaidaškanzi. A kukoi kacuhti čogihe, suugil iški da pajataškanzi:
— Ku-ki-lau-lu! Pertiš sauptan! Pän čapan!
Ei olend toižid pajoid kukoil. A jäniš meleti: ”Avoi, kut kukoi rehui! Minun abidoičii sai hänelpäi, a nügüd’ — minä-ki.”
Hüppähti jäniš pertišpäi da mecha joksi. Siš aigaspäi jänišad ei lekoi pertid, a eläba ned penzhan al.
Vepsäks kändi Darja Polina
