Ikuinen ikävä: neljäs painos kertoo itkuista venäjäksi
Karjalaisista riitti-itkuista kertova kirja ilmestyi vuoden vaihteessa Moskovassa. Kirjauutuus on petroskoilaisen tutkijan Unelma Konkan Ikuinen ikävä: karjalaiset riitti-itkut -kirjan neljäs painos. Ensimmäisen kerran kirja julkaistiin suomenkielisenä Helsingissä vuonna 1985. Sitten vuonna 1992 julkaistiin venäjänkielinen versio. 2010-luvulla päivänvalon näki kaksiosainen versio japanin kielellä.
— Kirja on ensimmäinen karjalaisista itkuista kertova monografia eli tieteellinen tutkimus. Siinä on paljon kaikenlaisia erikoisuuksia. Itkuissa käytettiin salakieltä, jota vain kuolleet eli vainajat ymmärsivät. Itkijä ja kuulijat kokivat tulvan tunteita, kirjan alkusanojen kirjoittaja, petroskoilainen kansatieteilijä Aleksi Konkka kertoo.
— Unelma Konkan tutkimus on ainoa tänäkin päivänä. Kuten on monesti korostettu suomalaiseltakin taholta, Ikuinen ikävä -kirja on alansa klassikko, hän toteaa.
Unelma Konkka kertoo kirjassaan, että itkut liittyvät elimellisesti siirtymäriitteihin, jotka ovat perinnäisiä, yhteisön organisoimia menoja. Niissä yksilö siirretään sosiaalisesta statuksesta toiseen. Karjalaisista siirtymäriiteistä erityisesti häät ja hautajaiset sisälsivät monia itkujen esitystilanteita. Karjalaiset itkut kuvaavat dramaattisesti morsiamen eroa entisestä elämästä. Samoin vainaja siirretään elävien yhteisöstä edesmenneiden suvun jäsenten maailmaan lukuisin seremonioin ja itkuin.
— Ensimmäisen vuonna 1985 ilmestyneen suomenkielisen painoksen jälkeen sekä Suomessa että Karjalan tasavallassa julkaistiin erilaisia artikkeleita ja tekstijulkaisuja, esimerkiksi isommista teoksista voidaan mainita Unelma Konkan oppilaan Sandra Stepanovan itkujen kielelle omistettu karjalaisten itkujen sanakirja, Aleksi Konkka sanoo.
— Juttu on siinä, ettei Unelma Konkan kirja ole ainoastaan itkuvirsien ja niiden tekstien tutkimus, siis folkloristinen analyysi, vaan myös etnografinen siinä mie lessä, että kirjassa tarkasti seurataan myös riittiä, siis niitä tilanteita, joissa itkut esiintyivät hää- ja hautausmenoissa. Siksi kirja esittää lukijalle epätavallisen, uuden tutkimuskannan suhteessa perinteiseen aineistoon, hän jatkaa.
Aleksi Konkan mukaan kirja on kiinnostavaa lukemista folkloristeille, kansatieteilijöille ja yleensä kaikkien humanitaarisen suunnan tutkijoille, mutta myös laajemmallekin yleisölle, joka on kiinnostunut karjalaisesta ja suomalais-ugrilaisista kulttuureista kokonaisuudessaan. Kirja on kirjoitettu selvällä kielellä, eikä vaadi lukijalta liikoja ponnisteluja kuten joskus tapahtuu tieteellistä tekstiä lukiessa.
Vuonna 1985 painetun kirjan alkusanoissa tutkija Unelma Konkka kirjoitti, että ikivirsien outo kieli ja metaforien salaperäisyys alkoivat kiehtoa hänen mielikuvitustaan siitä lähtien, kun hän sattumalta tuli tehneeksi ensimmäiset itkuvirsimuistiinpanot.
Alussa Unelma Konkka halusi selvittää itkujen metaforia esteettis-poeettisen tyylianalyysin avulla, mutta hän ymmärsi, että syventymättä itkujen funktioihin on mahdotonta käsittää itkujen salakielen alkuperää ja välttämättömyyttä.
Konkka syventyi kuolin- ja häätapojen tutkimukseen, sillä juuri näihin riitteihin liittyvät karjalaiset itkuvirret. Hän teki tutkimuksensa yhteistyössä tutkija Sandra Stepanovan kanssa. Stepanova laati karjalaisten itkuvirsien kokoelman. Hän äänitti nauhalle ja litteroi tekstejä, joita Konkka käytti tutkimuksessaan.
Ikuinen ikävä: karjalaiset riitti-itkut -kirja avaa Sariola-sarjan, joka kertoo perinteisen karjalaisen kulttuurin tutkimuksista ja tutkijoista.
Kirjan päivitettyyn painokseen sisältyy enemmän valokuvia verrattuna edellisiin painoksiin. Ensimmäisessä julkaisussa melkein kaikki valokuvat olivat suomalaisen valokuvaajan Pekka Laaksosen tekemiä. Uudessa kirjassa Laaksosen kuvien lisäksi on monta petroskoilaisen Galina Rapatskajan valokuvaa.
