Fil’ka
Še tapahtu vuotena 1965 Kumšjärven kyläššä. Šiih aikah tuattoni ruato puunkuatajana. Yheššä kuatetuista puista löyty huuhkajan pešä, mistä tipahti pieni linnunpoikani. Še ei voinun šeisuo eikä lentyä, a istu pienenä pallosena vetyän šiivet alla.
Tuatto jätti linnunpoikasen šamah paikkah toivuon, jotta emäkkö ottau šen. Onnakko kuin hiän ihmetteli, konša šeuruavana päivänä tuli šamalla paikalla ta uuvveštah löysi linnunpoikasen. Ka še ei istun rauhallisešti, ka piipitti, lujašti ojenti kaklua ta kahallah avasi n’okkua. Tuatto ymmärti, jotta linnunpoikani on näläššä ta jäi aivan yksin.
Illalla ruavon jälkeh hiän otti pöllönpoikasen kotih. Šilloin miula oli viisi vuotta ta mie oikein iloššuin šemmosešta mečän lahjašta. Ka tuatto heti varotti:
– Linnunpoikani rupieu elämäh meijän luo kuni še ei opaššu lentämäh iče. A šiitä mie vien šen jälelläh meččäh, missä eläy šamallaisie lintuja.
Tuatto šano, jotta vapuapäivinä luatiu linnunpoikasella häkin, a minih aika še eläy vakašša. Enši pyhänäpäivänä tuatto luati šuuren häkin. Kolme šeinyä oli lauvoista, a yksi metalliverkošta. Verkon yksi kulma viänty ta šiih šai heittyä ruokua. Tuatto nuaklasi häkin pylvähäh veräjän luona näin, jotta siiričči aštujat kyläläiset ois šuatu ihailla mečän vierašta.
Niin ni tapahtu. Aikuhiset ta lapšet koko kyläštä tultih kaččomah linnunpoikaista, kummaista myöhemmin nimitettih Fil’kakši. Lapšet staraitih šyöttyä šitä, kostitettih meččämanšikalla, jyvillä, suuhkariloilla. Eryähät lapšet kiännettih kivijä tien lähellä ta löyvettih šieltä kaššematoja linnunpoikasella. Ka Fil’ka oikein tykkäsi paloja vereštä lihua.
Muamo šano:
– Še kašvau ihan šilmissä. Mistä löyvämmä niin äijän lihua?
Muamo taričči Fil’kalla kalua, kananmunie, kuohkieta rahkua. Linnunpoikani ruttoh kašvo. Pehmiet šulkaset šavunharmaine nukkineh vaihuttih vualienruškeiksi šuliksi muštineh pistehineh.
Lapšet, kumpaset juoštih meijän luo klubista tavanmukasen filmin jälkeh, mukavašti tarkkual’tih mečän linnun tapoja. Fil’ka niise lumoutettuna kaččo heih lipettämättä omilla šuurilla kirkkahanoranššiloilla šilmillä laškien ta noštuan piätä.
Fil’ka šuatto kiäntyä piätä ičen ympärin puitto halusi kaččuo kaikkie lapšie, kumpaset keräyvyttih šen ympäri. A toičči linnunpoikani iänti hil’l’asella iänellä:
– Uh!
Puitto Fil’ka vaipu niin tarkašta huomijošta. Lapšet yritettih tyrkätä šormija verkon loukkoloih, ka tuatto varotti, jotta še on vuarallista. Kynnet ollah niin tarttujat, jotta voijah leikata šormija. Huuhkaja tarviččou šemmoisie kynšie, jotta pijättyä šualista.
Noin kolmen netälin kuluttuo tuatto jo piäšti Fil’kan heinällä, jotta še ois ruvennun liikkumah omilla voimakkahilla karvasilla jaloillah. Enšin še kulki arašti, a kolmen päivän piäštä Fil’ka jo juoksi. A šiitä tuatto šano:
– Kaččokkua, Fil’kalla jo ilmeššytäh korvaset!
Myö lapšien kera kaččoma huuhkajua ta nakroma:
– Ei ne olla korvaset! Ne on šulkakuvot piän molommin puolin!
Vielä muutoman päivän piäštä Fil’ka jo jakšo lentyä yksi-kakši metrie. A konša huuhkaja lenti loitokši, tuatto ilmotti kaikilla, jotta huomena viey šen omah meččäh.
Meilä oli suali erota Fil’kašta, ka myö ymmärtimä, jotta huuhkaja oli opaštun lentämäh ta šen piti elyä mečäššä.
Havaččeuvuttuo huomenekšella heti juoksin ikkunan luo. Ka aijalla ei ollun Fil’kan häkkie. Koko päivän vuotin tuattuo, jotta kyšyö tykkäsikö Fil’ka meččyä. A konša tuatto myöšty, mie šain tietyä, jotta Fil’kalla on uuši yštävä – jänöni nurmikolla, kumpani rupieu leikkimäh Fil’kan kera. Šiitä tuatto avasi oman laukun ta alko ottua šieltä mitä lienöy. Hiän ojenti miula kiärön ta šano:
– Tämän kostinčan šiula on antan jänöni mečäštä.
Mie levitin paperie, a šiinä oli kakši viiploista voitautunutta ta šuolaista muštua leipyä.
Šilloin miušta tuntu, jotta muailmašša ei ole mitänä makiempua šitä kostinčua. A šeuruavana päivänä mie ilosešti kerroin meijän luokše juoššuilla lapšilla, kuin mukava Fil’kalla on mečäššä – šiinä še lentäy ta leikkiy yštävien kera nurmikolla.
