Aili Rettijeva: “Kotikyläni eläy šyväimeššä”
Moušot šiih vaikutti še, jotta mammalla oli ennein šynnytyštä venäläini liäkäri ohjeita antamašša, jotta puapona papatti šuomelaini naini, ta jotta karjalaini ämmö toi šynnyttäjällä heti lapšen tultuo muailmah hauvottuo maituo – Aili Rettijevan elämänruavokši tuli joka tapahukšešša olla välittäjänä kolmen kulttuurin välillä.
– Mie olen kiäntän šyntymäštäni alkuan venäjäštä šuomekši ta šuomešta venäjäkši, ta karjalašta venäjäkši ta… Miušta še kiäntämini oli mitä lienöy luonnollista, koroštau Aili.
Aili Rettijeva on šyntyn 1. talvikuuta 1937 Vuokkiniemen Šittaniemeššä olijašša šairalašša. 1930-luvun lapšuš Karjalašša oli vaikie. Muamo, Kyyröläštä Tollonjokeh naitu Matin Ontrein Santra, aina ruato meččätöissä. Tuatto, Hukkalan Timon Jyrki, oli tyttären šyntyössä jo pahana Uhtuon pol’ničašša ta kuoli šeuruavana kevyänä tyttyöh näkömättä.
Aili ta vanhempi Viljo-veikko oltih Tollonjovešša ämmön ta ukon hoijošša. Še aika oli idillijua.
– Šotakešänä Santra-muamoni kučču ämmön ta lapšet luokšeh Kiiskieseh, missä hiän ruato keittäjänä. Vuuvven 1940 šykyšyllä mammalla šynty Val’a-tytär, kumpani nyt oli vajuavuotini. Kiiskieseštä myö joutuma evakkoh Arhankelin alovehen Čekujevo-kyläh, kertou Aili Rettijeva.
Čekujevošša Santra tietyšti mäni töih ta lapšet miärättih päiväkotih. Pari vuotta vanhempi Viljo oli Aili-čikolla enšimmäisenä venäjän kielen opaštajana.
– Tämä on “ložka” ta tämä on “hleb”, opašti Viljo. Kun lusikka ta leipä oltih tärkeitä aseita, šanelou miun pakinakaveri.
Aililta ruttoh unohtu karjalan kieli, a pikku Val’a kašvo ihan venäläisenä. Evakošša Aili kerkisi käyvä kouluo vuuvven ta pärjäsi šiinä.
– Mie muissan, kun Voitonpäivä tuli. Mistä ihmiset šuatih šiitä tietyä, vet ei ollun ratijuoki. Meilä tuli ukrainalaini nuapuri repalehešša alušpaijašša ta karju: “Pobeda, pobeda!” Myö heti hyppäsimä pihalla. Korkiemman kirikön ristih oli noššettu ruškie lippu ta joka talošša oli kellä mitäki ruškieta. Yheššä pihašša lipukši oli pantu ruškie hameh keppih ta še hameh heilu tuulešša. Kaikki ihmiset oltih pihalla ta juhlittih, kyynälet šilmissä muistelou Aili.
Myöštymini kotikyläh vuotena 1946 oli kova. Viljo jätettih Uhtuoh venäläiseh kouluh, a Ailin piti männä Tollonjovella šuomenkielisellä enšimmäisellä luokalla.
– Itku piäsi: “Entäh mie tiijä noita kirjaimieki vierahalla kielellä”. A mamma šelitti, jotta ei še ole vieraš kieli, še on oma, a vieraš kieli še on venäjä.
Ka kun kešä oli oltu kylän lapšien kera – monet heistä oltih Tollonjovešša šota-ajan Šuomen vallan alla ta monet Šuomeššaki – ni muamonkieli muistu ta šykyšyllä paistih jo täyttä piätä karjalua. Ort’on termällä toimijašša koulušša opaššettih venäjyäki, ta šilloin Arhankelin alovehella šuatut tiijot piäštih loistamah.
Šovan jälkeh elämä oli täyši toivehie, vaikka ihmiset käršittihki puutetta, no hoti nälkyä ei ollun. Perehellä oli lehmä, potakkua pantih muah, ruvettih kalaštamah, mečäštä kerättih marjua ta šientä. Muamo mäni miehellä Pekka Remšujevin kera, kumpani oli mečäštäjä. Vuosien mittah pereheššä šynty vielä viisi lašta.
Viiješ, kuuvveš ta šeiššemeš luokka käytih Vuokkiniemeššä. Tollonjoven Hukkalašta kouluh šuaten oli 12 kilometrie ta joka lepopäivä lapšet juokšomalla juoštih kotih.
Šuomie opašti inkerinšuomelaini Alma Ollikainen, kumpani yllytti teräväpäistä Ailie jatkamah opaššušta. Niin tyttö vielä kakši luokkua opaštu Uhtuon internatti-koulun šuomenkieliseššä luokašša. Harraššukšista piälimmäini oli urheilu ta kotih käytih hiihtämällä järvie myöten 50 kilometrin matan. Kymmeneš luokka käytih jo venäjäkši.
Piirin parahie opaštujie lähetettih opaštumah Leningradin liäkärikorkiekouluh. Aili oli niijen parahien joukošša.
– Mistä lienöy šyyštä ei šitä lähtyö tullun. Luokanvalvoja Lev Petrovič Kallio toi paperini Vuokkiniemeh ta šano, jotta matka ei onnistun, šelittäy Aili Rettijeva. – Ka ei miušta tietyšti liäkärie ois tullunkana, mie varajan kaikkie šemmoista!
Aili mäni Kalevalan nuorisoliiton piirikomitiettah ta kyšy n’euvuo hänellä työpaikka. Näin häneštä tuli Latvajärven lukutuvan hoitaja. Šielä neičyt ruato viisi vuotta.
Latvajärveššä ollešša Aili tuli Petroskoin kirjaštokoulun etäopaštujakši. Niih aikoih kylä tyhjennettih ta nuori naini muutti Ponkalahen kirjašton kautti Vuokkiniemeh, missä šilloin jo eli hänen pereh. Vuokkiniemeššä Aili valittih kyläneuvošton piämiehekši.
Vuotena 1963 Aili Rettijeva lähetettih Petroskoih kyläneuvošton piämiehien kurššiloilla. Yliopistošša oli juštih avattu uuvveštah šuomelais-ugrilaini laitoš. Še oli kiini šeiččemen vuotta. Neičyt otti omat dokumentit kirjaštoteknikumista, missä opaštu šitä ennein, ta vei yliopistoh. Hiän hyvin šuoritti tutkinnot ta piäsi istorijallis-filologisen tietokunnan šuomen ta venäjän kielen ta kirjallisuon ošaštolla.
Studentit elettih ašuntolašša kuin čikokšet. Koista tuotih kuivattuo šientä ta kalua, a stipentie šiäššettih keittämällä ruokua iče. Petroskoi taričči äijän mukavua 1960-luvulla kylistä tulluilla nuorilla.
– Šuomelaini teatteri eli šilloin hyvyä noušukauttah ta venäläiseššäki teatterissa olima rikeneh. Elokuvissa ta konserttiloissa kävimä min kerkisimä. Yliopistošša kirjuttautuma kaikkih kerhoih: Petroskoissa opaššuin luistelomah ta valokuvuamah, ta olin vähän aikua miekkailukerhoššaki. Kaikkie piti yrittyä oppie! muhiu miun pakinakaveri.
Onnakko vielä parempua oli tulošša. Kun šuomen kieltä pitälti ei opaššuttu šen kummemmin kuin kouluissa, niin ni yliopistošša, ni joka paikašša oli puuteh šuomen kieltä taitajista ihmisistä. Heti enšimmäisen kurššin jälkeh tultih “Inturistista” kuččumah studenttija turistioppahiksi Moskovah. Piettih lyhyöt kurššit ta Aili piäsi valittujen joukkoh.
– Enšimmäisen kerran šain nähä Moskovan, kun tulin šinne oppahakši!
Šuomelaiset turistiryhmät otettih vaštah Viipurista, vietih autobuššilla Moskovah ta muutoman päivän kuluttuo jälelläh. Opaštujat šuatih šyyvvä ta elyä “Inturistin” kuštannukšella, ta niin kešätienestistä jäi äijän šiäštöh. Šamoin oppahat šuatih vapauš tuonaikasešta miäräykšeštä, min mukah studentit komennettih šykyšyllä valtijontiloilla kuokkimah potakkua ta muih töih.
Moskovašša oli työtäki. Piti opaštuo muistomerkit, istorijan tietoja, tutkie monilukusie kirjoja. Yheššäolo šuomelaisien kera oli hyvyä kielikylpyö opaštujilla.
Aili Rettijeva valmistu vuotena 1968. Hänellä tarittih männä opaštajakši Kalevalan piirih, ka neičyt kieltäyty. Yheššä Tuulikki Savolaisen kera hyö lähettih eččimäh työtä ta tultih Neuvosto-Karjala -lehen šihteristöh. Toimituššihteri Tyyne Perttu anto heilä venäjänkieliset tekstit käteh: “Kiäntäkkyä!”
Aili kiänti, šai työpaikan ta alotti jo šeuruavana päivänä. Hiän ruato šuomenkieliseššä Neuvosto-Karjala- ta šiitä Karjalan Sanomat -leheššä kiäntäjänä yhteheš 42 vuotta! Heti alušša naista kyšyttih luatimah omie juttujaki. Hänet lähetettih kylih kirjuttamah ihmisistä, esittelömäh deputattija ta luatimah juhlien kynnykšellä erikoisnumeroja. Lisäkši hiän luati kiännöštöitä “Punalipulla”, Karjala-kuštantamolla ta moskovalaisella Progress-kuštantamolla.
Vuuvvešta 2010 Aili on eläkkehellä. Hiän äijän lukou ta joka päivä kävelöy pihalla.
– Tuntuu ihmehelliseltä, jotta olen jo 85 vuotta vanha. Voipiko še olla totta? Vuuvvet mäntih kauhien ruttoh, muhiu päiväšankari.
Vaikka Aili Rettijeva eläy Petroskoissa jo melkein 60 vuotta, ka hiän šanou, jotta häneštä ei tullun kaupunkilaista.
– Kotipaikakši kuiteski jäi Vuokkiniemi, karjalaini kylä Ylä-Kuittijärven rannalla, še eläy šyväimeššäni.
Ailin pereheššä aina paistih karjalakši. Hiän oppi kaikki työt, mitä šuatetah ruatua karjalaiset naiset: käsityöt, kotityöt ta pihatyöt. Hiän paikkasi verkkoja, šouti ta kävi kalalla, puhkasi kalat, sriäppi, keitti karjalaista ruokua.
– Olen karjalaini naini, tovistau Aili.
