Karjalan pienie istorijoja: Piismalakši
Vuosi 1957. Mie, L’udmila, lopetin meččäopiston ta miut työnnettih Uhtuon lespromhosih Piismalahen kylän uuvveštah avattuh meččäpunktih.
Šamah paikkah jo šiirty miun pereh: vanhemmat, Sulo-veikko omine perehineh, Toivo-veikko. Matka-ojan ašema pantih kiini.
Šiih aikah Piismalahen kylä tyhjeni. Vanhemmat oššettih vanha talo eläjilta, kumpaset jätettih kylä. Talo šeiso šuarella, missä oli kirikkö – še muutettih kylän klubiksi. Šuarelta kyläh piti šoutua venehellä noin 600 metrie.
Klubissa näytettih elokuvie, vietettih konserttija ta tanššija. Miut valittih nuorisoliittojärještäjäkši.
Mieli piäššä klubih piti joka kerta voittua vesiešteh. Myrškyn aikana še oli erikoisen vuarallista. Nuoriso läksi tanššiloih humalašša ollešša, mi ei ollun kovuan hyvä.
Mie ehotin kulettua klubin rakennuš manterella. Miut kannatettih. Pyhisinpäivisin purkima rakennušta ta kulettima toisella rannalla. Meitä autto meččäpunktin johtaja Armas Ivanovič Sikarlo. Hiän anto ruatajie ta makšo heilä työštä. A nuoret autettih ilmasešti.
Monien vuosien piäštä mie epyälen. Myö kulettima ei ainuoštah klubie, vain kirikön rakennušta. Ta mie ošallissuin šen hävittämiseh. Šiih aikah še oli klubin rakennuš ta mie käsitin šitä juuri näin. Šen kirikön vanhašta istorijašta en tietän mitänä.
Mie olin šen kauven lapši. Koulušša meilä jankutettih, jotta Jumalua ei ole. Mitä opaššettih, šiih uškomaki. Meijän vanhempien nuoruš mäni konša purettih kirikköjä ta moitittih uškuo. En luken kirikön kirjallisutta. Vanhat ämmöt muissuteltih, jotta tänäpiänä on Äijäpäivä tahi Stroičča, ta vähän kerrottih omien tietojen mukah. Meilä še oli mitä lienöy männyöštä elämäštä, a myö rakentima uutta tulovaisutta.
Kuletetun klubin rakennukšen lähellä myö, nuoret, luatima liekun, lentopallokentän. Keräytymä pyhisinpäivisin. Šuovattana ruatoma.
Tulluot nuoret oltih aktiivisie, ilosie. Meččäpunktie rakennettih tyhjäštä. Muutoman vuuvven piäštä rakennettih parakki työläisie varoin, yhtehini kyly, leipomo, kakši kauppua, kymmenen nelläkorttierista taluo, ruokala, pošti. Meččäpunktissa oli šähkö, mouttori toimi kuuvvelta huomenekšella yhtehtoista illalla.
Heposilla meččyä ei juonnettu. Niijen tilah tuli traktorija. Puutavarua kuletettih ZiL-157 -autoilla, ka entiselläh pinottih rannalla ta uitettih jokie myöten.
Mie mänin miehellä Vasilii Jablonskilla. Hiän oli värvätyistä ta ečči onnie meijän pohjosešta muašta. Enšin hiän juonti meččyä heposilla, šiitä opaštu traktoristiksi, puškuritraktoristiksi ta kaivurin ohjuajakši. Mie ruavoin mečän vaštahottajana ta muasterina. Vuuvven 1959 pakkaiskuušša šynty poika.
Elimä vanhempien kera, ka meilä oikein himotti oman čupun. I meilä annettih korttieri uuvvešša talošša. Eleytymä talvella. Pojalla oli yksi vuosi, a mie vuotin tytärtä. Korttieri ei ollun ihan valmis tavalliseh elämäh. Mieš läksi työh, a mie ičen löin lämpölevyn paloja. Šeinät oltih märät, lipiet. Myö koko ajan lämmittimä kiukuata, šeinät kuivahettih. Kohta liimasima ne šeinäpaperiloilla. Tyttö šynty enšimmäisenä oraškuuta.
Mie hoijin lapšie koissa. En voinun piäššä ruatoh, kuin monet naiset kyläššä. Ei ollun šeimie. Šilloin myö yheššä alkoma kirjuttua pyytökirjasie lespromhosin johtokunnalla. Avattih šeimi. Šiih otettih vaštah kakšikuukautisie-kolmevuotisie lapšie. Miula ehotettih ruatua johtajana, šentäh kun šillä viralla tarvittih ihmistä, kenen koulutuštašo ois ollun korkiempi keškikouluo.
Ušein šovanjälkisen šukupolven ihmiset lopetettih nellä tahi šeiččemen luokkua, piäštih työh, lopetettih kakšikuukautisie kurššija ta šitä riitti, jotta tienata hyvin ta elättyä omua perehtä. Ruatajie ei riitän ta työh piäsi joka ihmini riippumatta koulutukšešta. A miula oli teknillini koulutuš ta miut valittih.
Piiritervehyšošašto työnti meilä felššerin yhekši kuukauvekši, jotta hiän ois opaštan meitä ruatamah šeimissä. Meijän kešen ei ollun kašvattajie. Šeimi toimi, lapšet kašvettih. Myö tarviččima päiväkotie. Tuaš kiäntymä lespromhosin puoleh. Šilloin järješšettih laitokšen päiväkoti. Enšin ruatoma ilman ammattikašvattajie. Šiitä meilä alettih lähettyä nuorie tyttöjä pedagogisen opiston jälkeh.
Lapšet käytih päiväkojissa kolmešta šeiččemeh vuoteh šuaten. Miun lapšet kašvettih ta mäntih nellän vuuvven kouluh. A mie erosin päiväkojista. Työ vuati liijan äijän aikua. Lapšie otettih vaštah šeiččemeštä huomenekšella, a vaikiena kevätkuuna viiještä alkuan. Šiitä mie juoksin oštamah maituo kahešša kilometrissä olijašta pieneštä fermistä. Šiitä läksin kauppah oštamah ruokatavarua päiväkotie varoin. Toičči illalla viivyin työššä, piäššin kašvattajie, a iče hoijin lapšie, kumpasie myöhäh otettih mečäššä ruatajat muamot. Kotih tulin myöhäh.
Ruavoin kaikkie iče. En šuattan kyšyö apuo. Još päiväkojissa tarvittih kuušta Uuvven vuuvven juhlua varoin, ni mie otin kirvehen ta šukšilla toin šen. Tietyšti ruatajat tahi vanhemmatki ois voitu tuuvva kuuši, ka mie toin šen iče.
Kaikilla oli vaikie. Keittäjä ta šiivuoja kannettih vettä avannošta, halattih halkuo. Emmä valittan. Kollektiivi oli šopusa. Lapšet tykättih meitä.
Šeimin ta päiväkojin välillä mie kotvasen aikua ruavoin ruokakaupašša. Šiih aikah lespromhosipos’olkojen varuštamini oli hyvä. Ka oli vaikie. Piti vetyä 50–70-kilosie šokerišäkkijä, rautasie öljy- ta šillitynnyrijä, palotella kylmyä lihua. Varaštošša oli kylmä. Vielä piti lämmittyä kašvisvaraštuo joka päivä.
A ennein palkkua kaikin kyšyttih ruokua velkah, ta mie annoin. Palkan jälkeh emännät oššettih ruokua šiäštöh ta kauppa toimi myöhäh šuaten, kuni kaikki ei mänty pois. Toičči tulin kotih yheltätoista illalla. Läsiyvyin tyräh ta jouvuin šairalah. Mieš vuati milma eruomah šiitä työštä.
Meijän klubista erosi johtaja ta mie tulin hänen tilah. Vielä lapšuošta alkuan esiinnyin näyttämöllä kylän konserttiloissa. Opistošša esitin šuomelaisie lauluja, kumpasie miula laulo muamo. Tykkäsin šitä ruatuo, vaikka iellisissä viroissa ruavoin rehellisešti ta tunnollisešti.
Kirjaštoh työnnettih nuori ruataja. Yheššä hänen kera valmistima pakinoja ennein elokuvien näyttyö, nuorisokonserttija. Uuvvekši vuuvvekši annoin ijäkkähillä naisilla koštoja ta hyö tultih niissä klubih. Erähät tultih nuamijoissa, šuurine nenineh tahi partoineh. Myö vesseläšti pitimä uuvvenvuuvven iltua.
Mie liityin kommunistiseh puoluveheh. Kehotuš annettih opaštaja Hilja Aleksejevna Tupina ta meččäpunktin johtaja Armas Ivanovič Sikarlo. Še oli šuuri aškel neuvoštoihmisen elämäššä. Miula tuli uušie velvollisukšie. Miut valittih puoluvehošašton šihteriksi. Mie valmissin poliittista tietuo. Kerran netälissä vietin poliittista opaššušta puoluvehen jäšenillä. Hyö oltih piäasiešša ijäkkähie šotua käynyitä ihmisie.
Vuotena 1970 valmistautuma viettämäh 100-vuotisjuhlua V. I. Leninin šyntymäpäiväštä. Mie luatin eri näyttelyjä Leninistä. Piätin luatie šuuren esittelyšeinän. Ruškie kankaš aina oli šuatavissa. Mie tarvičin keltaista, ka šitä ei ollun. Šilloin värjäsin lakanan keltasekši. Valmissin kakšivärisen esittelyšeinän ruamissa agitatijomaterialiloineh ta kirjutukšineh: “Lenin eli, Lenin eläy, Lenin rupieu elämäh!”. Še oli innokaš ta vaikuttava. Mie olin ihan ”teemašša”, kuin nyt šanotah.
Joka pruasniekakši (oraškuun 1. ta 9. päiväkši, pimiekuun 7. päiväkši) mie riputin lippuja klubilla, kaupalla, felššeripunktilla, ruokalalla, kirjaštolla, päiväkojilla. Milma autettih pojat-koululaiset. Tytöt yläluokista, kumpaset opaššuttih Borovoin internatissa, valmissettih laulukonserttija.
V. I. Leninin 100-vuotisjuhlakši milma palkittih metalilla. Vielä kymmenen ruatajua šai palkinnot iskutyöštä.
25 kilometrissä Piismalahešta rakennettih uuši Borovoi-pos’olka. Šiinä oli parempie elinoloja. Monikorttierisie kakšikertasie taloja, šuuri keškikoulu, yhtämittani šähkö, mantereh yhistäjä rautatie. Äšen ruatoh meččäh kuletettih autobuššilla, eikä šuojakankahalla katetulla laita-autolla.
Rahvaš rupesi jättämäh Piismalahta. Miun pereh ta veikot niise mäntih pois. Meččäpunkti pantih kiini.
