Pakaja karjalakši lapšillaš
Karjalan kieltä ta kulttuurie on kuot’eltu noštua ta tuuvva näkövih jo melkoset 30 vuotta. Kieli on kehittymäššä moderniksi kaikkih elokšen tilantehih kelpuajakši kielekši. Ka vot šitä ei paissa lapšilla perehissä, karjalan kielen šiirto tulijilla šukupolviloilla ei tapahu.
Rahvaš ei ole puitto vielä havaččeutun, ei ole niin kuin tietoni, jotta oma kieli on šammumašša. Šiih on monta tiettyö šyytä, täššä kirjutukšešša ei ole pakina niistä. Kuin myöššyttyä kieli pereheh, ošakši miän jokapäiväistä elämyä? Ruohtinemmako myö karjalaiset uškuo tämmöseh čuutoh ta ruvennemmako ihan tosissana ruatamah kielen elpymisen eteh? Ei kieltä elvytetä päivittelömini ta pal’l’ahat pakinat karjalan kielen ei kovuan hiäviseštä voinnista.
Pitäy ruatua kielellä kielen hyväkši. Kieltä on vähän kehittyä ta šäilyttyä, šitä pitäy jakua ta jatkua. Ollemma lujajuuriset ta -tahtoset, ni mänetiijä latvaki läksis kašvuh.
Mintäh myö karjalaiset olemma niin vähäuškoset, mintäh emmä luota oman kielen väkeh? Opaššumma ta opaššamma kieltä, a emmä taho ymmärtyä, kuin tärkie on antua kieli omilla lapšilla. Onhan šitä välie, mimmosekši še latva kašvau. Ei himota kenenkänä mieltä pahoittua eikä šatuttua, ka valehruatuo ruamma, kun kerran omah pereheh ta kotih karjala ei mahu.
Šuurekši ilokši meijän pereheššä kašvau kakšikielini lapši. Ičeki olen kakšikielini, karjala ta venäjä ollah omat kielet, ta hyvinpä ne on šovittu elokšeheni. Jo ennen lapšen šyntymyä tiesimä mieheni kera, jotta rupiemma kašvattamah karjalankielistä lašta. Mie pakajan pojallani karjalakši, mieheni šiinä šamalla opaštuu ta hänenki karjalan kielen taito kašvau kašvamistah.
Nyt jo nellättä vuotta kieleni taipuu kotiarešša vain karjalakši. Šitä on paistava huomenekšešta iltah ta šillä on kuvual’tava kaikki lapšen ympäristö. Ei kaikičči ole kepie, ka šiinä šamalla kehittyy ta viisaštuu vanhempiki kielineh mielineh. Oi šitä iluo, konša kuulet lapšen šuušta elävyä karjalua:
“Mamma, onko meilä mitänih niepšiempäistä?”, “Pappa, missä on ne jäniksen kostinčat?”, “Läkkä kotih, olen kylmän tukkuh!” tahi “Pitäykö šilma kylvettyä?”. Tämä on še paraš lahja-potarka, ei muuta kačo pie.
On mukava, kun pereheššä voipi šyntyö uušie karjalaisie šanoja. Pieni pakasija kašvau, šen mukah ni kieli pohattuu.
Šemmosie lapšiperehie, missä paissah lapšilla karjalakši, ei ole äijän. Perehet tarvitah tukie ta kannatušta. Meilä on vähän tieteheh pohjautujua tietuo šiitä, mitein on parahašta šäilyttyä ta šiirtyä vähemmistökieltä lapšilla ta lujentua monikielisyttä. Ei ole ollenkana šemmoista palveluo, mistä vois kyšyö kielikašvatukšeh liittyjyä neuvuo tahi vaikka kertuo omat ilot, šurut ta arat kohat. Perehet ollah vailla ohjaušta.
